Suomalaisen jalkapallon alemmuuskompleksi

Suomalaisten jalkapallotoimijoiden ja -journalistien tuotoksia sosiaalisessa mediassa on surullista lukea. Jalkapallo kärsii Suomessa selkeästä alemmuuskompleksista. Se on seitsemän veljeksen Eero; pieni ja ärhäkkä, mutta ei vakavasti otettava. Se katraan nuorin, joka kyllä on vikkelä ja äänekäs, mutta jolle kaikki kuitenkin enemmän tai vähemmän salaa nauravat.

Sellaisia kirjoituksia, joita suomalaisissa medioissa kirjoitetaan jalkapallosta, ei koskaan näe koripallosta tai lentopallosta (jääkiekosta korkeintaan). Journalistit ja blogaajat haukkuvat valmentajia, valmentajat Palloliittoa ja toisia valmentajia sekä Palloliitto – no, se nyt puuhailee taustalla omiaan. Mutta koskaan en ole nähnyt yhdenkään koripallovalmentajan julkisesti kritisoivan toisten työtä.

Katselkaapa huviksenne vaikka Urheilulehden Suomen jalkapalloa koskevat uutiset ja videoartikkelit. Tuollaisesta omaan pesään kusemisesta tulee lähinnä paha olo. Pohjanoteerauksena oli pari kesää sitten ollut takasivun kritiikki erään uusimaalaisen seuran valmennuspäällikköä kohtaan. Perusteena oli Helsinki Cupissa pelattu yksi U10-sarjan ottelu. Peruutin lehden tilauksen.

Valoisa poikkeus suomalaisella jalkapallotaivaalla on Jalkapalloblogi. Sen viimeisimmässä artikkelissa Juha Valla vierailevana kirjoittajana summaa aika lailla sen, miksi maailman jalkapallokartalla olemme siellä, missä nyt olemme. Ja samalla se raottaa lisää alemmuuskompleksin ovea.

Suomi ei ole jalkapallomaa. Useimmat suomalaiset eivät edes pidä jalkapallosta. Tämän lähtökohdan ymmärtäminen on tärkeää, kun me yritämme luoda jotain uutta.

-Juha Valla

Suomi ei myöskään ole koripallomaa. Useimmat suomalaiset eivät edes pidä koripallosta. Miksi meillä sitten koripallossa on niin vahva kulttuuri?

Toinen esimerkki seurakulttuurin ohuudesta on lasten heikko sosiaalistuminen seuroihinsa. Vaikka asiat ovat viime vuosina parantuneet, ”vääränlainen” individualismi rehottaa edelleen. Muissa Pohjoismaissa pelaajat ovat jo 12-vuotiaana ylpeitä oman seuransa edustajia.

-Juha Valla

Tässä vaiheessa tekee mieli huutaa. Onko se nyt ihme, ettei meillä ole seurakulttuuria ja oikeanlaista yhteisöllisyyttä, jos viestimme on että ”ei meistä pidä kukaan eikä tästä kuitenkaan tule mitään”. Esitän nyt väitteen, että Suomi ei ole jalkapallomaa, ennen kuin jalkapalloilijat ovat ylpeitä omasta lajistaan, maajoukkueistaan, seurastaan ja joukkueestaan. Ylpeyden mukana tulee toisten arvostus. Työ, joka tähtää rakentamaan yhteisöä, on arvokasta ja vie asiaa eteenpäin. Työ, joka tähtää rikkomaan yhteisöä, riitauttaa ja turhauttaa ihmisiä.

Arvostus ei tarkoita sitä, että emme voi kritisoida emmekä antaa palautetta tai että vaivumme tyytyväisyyteen taputtaen toisiamme olalle. Kehitys loppuu nimenomaan tyytyväisyyteen – ja kehitettävää suomalaisessa jalkapallossa on enemmän kuin tarpeeksi. Viestini suomalaiselle jalkapalloyhteisölle on: tukekaa ja auttakaa toisianne, rakentakaa älkääkä rikkoko, tehkää toisistanne joka päivä eilistä parempia.

Tiedän, että asiat eivät myöskään korjaannu pelkällä hymyilemisellä ja positiivisella ajattelulla. Jokaisella osa-alueella Suomessa ollaan paljon perässä. Ensimmäinen askel muutokseen on kuitenkin mindsetin muutos, koska muuten päädymme tekemään asioita samalla tavalla kerta toisensa jälkeen.

Lopuksi vielä kiitos ja terveiset Urheilulehden Gert Remmelille, oli ilo lukea kirjoituksiasi. Ne olivat paitsi sisällöltään miellyttäviä, niin myös kieliasultaan hyvin lennokkaita, jopa taiteellisia.

Bookmark the permalink.

Comments are closed