Sinettiseminaarin anti

Osallistuin 5.10. Valon eli integroidun Nuoren Suomen sinettiseminaariin. Aikatauluni eivät sallineet pääseminaareja, mutta kaksi tunnin mittaista erityispalaa ehdin kuunnella. Itse asiassa näitä kahta varten tulin koko tapahtumaan – ja tietysti vähävaraisten seuratuen kehityshanketta varten, johon menin kertomaan kuulumisia ja kuuntelemaan muiden kokemuksia.

Ilmoittautumisessa vastaan tuli pieni pettymys, kun huomasin että pääpäivänä lauantaina paikalle oli osallistunut jopa kaksi koripalloseuraa: Tapiolan Hongan eli oman seuramme legenda Anja Suomalainen ja allekirjoittanut. Kun kerran tällaista laatumateriaalia on tarjolla, niin onko oikeasti seuroissa niin vähän kiinnostusta tai osaamista, ettei paikalle saada edes yhtä luottamushenkilöä?

Osuin paikalle lounaan loppuminuuteilla ja turbolounas voitti Sporttisaitin ja muiden palveluntarjojien standit. Pikainen kahvi ja seuraamaan Kari Purontakasen Puronahon esitystä nimeltä Urheiluharrastuksen kustannukset nousevat – edelleen. Miten seurat voivat jarruttaa tätä kehitystä? Hieman asenteellinen otsikko, mutta annan itselleni luvan olla myös ennakkoluuloton.

Itse luento on täynnä kylmää faktaa: seurojen tarjoaman kilpatoiminnan hinta on noussut merkittävästi 10 vuodessa ja nousut ovat parhaimmillaan muutamia satoja prosentteja. 15-17 -vuotiaiden harrastuksessa olevien perheiden keskimääräiset tulot ovat n. 80000 euroa, joka erottaa 36% parhaiten tienaavista perheistä. Selvästi suurin osa harrastavien lasten vanhemmista kokee toiminnan melko tai erittäin kalliiksi. Kaiken tämän periaatteessa tiesinkin, mutta tutkimuksessa ei yritettykään eritellä mistä hinnannousu johtuu.

Mielestäni on kuitenkin epäreilua verrata saman ikäluokan toimintaa kymmenen vuoden takaiseen, sillä se ei ota huomioon volyymin kasvua. Lisäksi esityksessä kerrottiin, että mukana olevien harrastajien perheiden tyytyväisyys toiminnan laatuun on lajista riippumatta korkealla. Miksi siis purkaisimme jotain, johon asiakkaat (eli harrastajat) ovat tyytyväisiä ja jonka haluavat ostaa? En itsekään keksi yhtään syytä.

Ennen kuin sappi rupesi kiehumaan ja nousi sisuksista kurkkuun asti, löi Purontakanen seinälle ehdotuksen ongelman ratkaisusta. Pelkäsin jo hetken, mutta tulos olikin kuin omasta kynästäni ja perustui rinnakkaisajatteluun: laitetaan valtio ja kunnat tukemaan sekä seurat järjestämään pienempivolyymista toimintaa nykyisen rinnalle. Jos tuki kohdistuu harrasteliikuntaan, niin sitä ruvetaan tarjoamaan. Tällä hetkellä ainakin Helsingin kaupungin tukipolitiikkana on avustaa volyymia, mikä on ihan puhtaasti kilpaurheilun etu. Seurat pystyvät kyllä subventoimaan harrastepuolelta kilpailuun, uskokaa pois…

Esitin muuten Purontakaselle seminaarissa kysymyksen siitä, missä määrin suomalaisessa seurakentässä kasvanut päätoimisten hallintopuoli on näkynyt kasvaneissa kustannuksissa, mutta tätä ei ole tutkimuksessa millään tavalla eritelty. Vastaukseksi sain ensin perinteisen mantran, että päätoimisten palkkauksessa oli ajatuksena saada heidän tienaamaan oma palkkansa, mutta tämä jo vastauksessa myönnettiin ettei näin ole käynyt.

Tutkimuksen tragikoominen osuus oli, kun käytiin läpi haastateltavien eli perheiden antamia vapaita kommentteja toiminnasta, sen hinnasta ja kuinka hintaa pitäisi alentaa. Hyväksyn täysin, että jonkun lapsen harrastus on perheen talouden puolelta aivan veitsenterällä (totuuden nimessä: oli päinvastaisiakin esimerkkejä), mutta ei perheiden tehtävä ole edes arvioida seuran ansaintalogiikkaa. Osa vastauksista oli ihan käytännöllisiä ja fiksuja, mutta lähes joka toinen esitellyistä korosti seuran varainhankintaa. Varainhankinnasta kiinnostuneet, ottakaa yhteyttä. (Toisin kuin monet, arvostan vanhempien ja jäsenten mielipidettä, mutta se koskee täysin koettua toiminnan laatua. En ole nähnyt yhtään ravintolaa, joka kysyisi asiakkailtaan miten ruokalistan hintoja voisi alentaa.)

Siirryin vaihtelevin feeliksin seuraavaan seminaariin. Toisaalta olisi tehnyt mieli halata Purontakasta, mutta toisaalta olisi voinut vaikka viettää tunnin jutellen seurojen maksuista ja kaikesta siihen liittyvästä. Alakerran luentotilassa törmään tietysti Anjaan, joka on omien sanojensa mukaan kertonut omasta henkilökohtaisesta historiastaan. Anjan kohdalla se onkin aika merkittävä ja jokaisen tulisi laittaa se korvansa taakse, Etsin sopivan paikan ja rupean kuuntelemaan luentoa, jonka aihe on Lasten urheilun mahdoton monilajisuus (huomannette yhtymäkohdan omaan artikkeliini).

Seminaari oli lähinnä tukea omille ajatuksilleni. Suurin osa urheilulajeista on myöhäisen erikoistumisen lajeja ja monipuolisuus tukee menestymistä kansainvälisellä tasolla, näissä lajeissa aikaiset erikoistujat jäävät kansalliselle tasolle. Suomalaishuiput ovat keskimäärin kilpailleet 4,3 lajissa ja valinneet päälajin 15-vuotiaana. Mutta kuten artikkelissa totesin, ei tähän enää ole missään muualla kuin talkooseuroissa mahdollisuus.

Tutkimustulosten, joka oli kai Hannele Forsmanin laaja tutkimus 1995 syntyneistä maajoukkueurheilijoista, jälkeen esiteltiin pari seuracasea monilajisuudesta. Jälkimmäinen meni ihan ohi, koska se oli mielestäni täysin iltapäiväkerhoa (jolla ei ole kyllä mitään tekemistä kilpaurheilun monipuolisuuden kannalta) ja koska ensimmäinen oli niin hyvä: Rovaniemellä oli tehty monilajikokeilu, jossa lapset harjoittelivat viittä eri lajia viikossa. Kehnosta tuotteistamisesta ja hinnoittelun epäonnistumisesta huolimatta itse idea oli niin hyvä, että päätin varastaa sen – kuulette kyllä jälkeenpäin. Keskusteluosuus oli perinteistä: pitäisi olla monipuolisuutta, mutta eihän meidän seurassa. Ideavarkauden lisäksi sain kontaktin Jääkiekkoliitosta. Hyvät saaliit päivän viimeiseen kokoontumiseen.

Päivän päättävä virallinen osuus oli Vähävaraisten harrastajien seuratuen kokoontuminen. Paikalle oli saapunut seitsemän seuraa. Pidän tätä todella surullisena ja rahat pois -meininkinä. Voisi nyt edes vaivautua paikalle kertomaan mihin rahat on käytetty. Itse palaveri ei tuonut itselleni mitään uutta ja kuulin liian monta kertaa “yritämme pitää harrastajamaksut mahdollisimman alhaalla”. Yritettyäni perusteltua asian monta kertaa jouduin myöntymään, etten voi enkä halua muuttaa toisten ihmisten arvomaailmaa.

Keskustelua syntyi, mutta mihinkään lopputulokseen oli vaikea päästä. Illan taisi parhaiten summata Valon edustaja, joka lakonisesti totesti “kokemukseni mukaan näistä mallihankkeista ei yleensä löydy mitään mallia”. Kuunneltuani ja analysoituani hankkeita en voi kuin allekirjoittaa tämän väittämän. Jokaisen hankkeen lähtökohdat, toimintaympäristö ja -kulttuuri sekä kilpailujärjestelmä ovat niin erilaiset, että ei voida luoda mitään yleismaailmallista järjestelmää. Parhaimmillaankin jää vain henkilökohtainen kokemus, joka kertoo miten meillä asiat toimivat. Kunpa voisinkin olla olematta kyyninen.

Tähän loppui päivän virallinen osuus eikä epävirallisesta ole oikeastaan mitään kerrottavaa. Jatkoimme seuratukea saaneiden parissa loppuillan, mutta keskustelu oli yleismaailmallista urheilusta eikä se nyt ollut enää mitenkään täsmällistä. Kaiken kaikkiaan seminaareista jäi oikein hyvä maku ja aion ehdottomasti osallistua ensi vuonna uudestaan – jos vain tämä vielä järjestetään.

Bookmark the permalink.