Nyt sen sanoo urheilijakin

Kalle Palander sanoo suorat sanat Yle Urheilun haastattelussa. Ensimmäinen sivallus menee ns. ammattilaisille:

Mäkihypyssä on totuttu siihen, että asiat ovat hyvin, samoin kuin kaikissa perinteisissä suomalaisissa lajeissa. Kättä taskuun ja maksamaan, ohjeistaa Palander mäkihyppääjiä.

Nämä tiettyjen urheilulajien edustajat tuntuvat olevan melko kärkkäitä vaatimaan rahaa ammatilaisstatuksensa ylläpitämiselle. Harvoin kuulee golfammattilaisen sanovan, että yhteiskunnan pitäisi kohdistaa arvostustaan ja resurssejaan hänen uravalintaansa. Enkä koskaan ole kuullut yhdenkään koripalloilijan tai muun joukkueurheilijan vaativan tätä. Ehkä ammattilaisuus ja sen rahoitus olisi kannattavaa miettiä ennen poistumista amatöörialueelta.

Palander tölvii myös omiaan:

Viime vuonna uransa lopettaneen Palanderin mukaan alppihiihto on tällä hetkellä hyvässä asemassa sponsorien ansiosta. Lajiin kohdistettavat rahat kuluvat kuitenkin liikaa organisaatioiden pyörittämiseen.

– Yhteistyökumppanit laittavat rahaa, jotta toimistoon saadaan lisää työntekijöitä istumaan ja juomaan kahvia.

Hieno homma, että tämän asian sanoo nyt eturivin urheilijakin.

Palander ja Aleksi Valavuori keskustelevat urheilun rahoituksesta ja olosuhteista A-Studio: Streamissä perjantaina 8.3. klo 21. Jos tämä linja jatkuu, suosittelen vahvasti. Viihdyttävää on joka tapauksessa.

 

Valmentaja, hanki erityisosaamista!

Uusimmassa Urheilulehdessä (UL 9/13) oli varsin mainio ja kuvaava tarina Juha Malisesta. Pitkästä kokemuksesta, kovasta osaamisesta ja hyvistä näytöistä huolimatta Malisella ei ole minkäänlaista valmennus- tai muutakaan työtä tällä hetkellä, vaan hän on ihan rehellisesti sanoen työtön. Hän on käynyt neuvotteluja eri suuntaan, mutta kuten jutussakin sanotaan, seurajohtajat kokevat hänet vahvojen mielipiteittensä vuoksi jonkinmoisena riskinä – voisin myös otaksua, että hänen hintalappunsa on selvästi toisia korkeampi. Malisen tarina on itse asiassa hyvin kuvaava, sillä pelkkä valmentaja on hyvin helposti korvattavissa.

Työpaikan saamisen kannalta erottuminen lajiosaamisella on todella vaikeaa. Kaikilla kilpailijoilla kuitenkin on samat koulutukset – sillä lajiliitoilla on yleensä sarjakohtaiset koulutusvaatimukset – eikä kukaan kysy mitään muuta tai keksi edes tarvetta. Tuskin on Juha Maliseltakaan kukaan tosissaan kysynyt mikä koulutus hänellä on. Kaikkia tuntemiani pääsarjojen huippuvalmentajia ohjaa sama tekemisen palo, jolla seurataan kahden mantereen huippusarjoja ja tuunataan omaa osaamista kirurginveitsen terävyyteen. Kaikki ovat vahvasti motivoituneita ja lajille eläviä, mikä tekee heistä työnantajan silmin kovin samanlaisia. Sama toistuu pienemmissä mittasuhteissa junioriseuroissakin.

Miksi pitäisi erottua? Jotta työpaikka pysyisi jatkossakin, kun liigajoukkue rämpii peleissä. Valmentajaa, jolla on suuresti arvoa muussa organisaatiossa, ei kenkäistä ainakaan seurasta kovin helposti. Ja toinen ilmiselvä vastaus: jotta palkkakuitissa olisi isompi luku. Positiivinen esimerkki erottumisesta on Kauhajoen Karhun Ari Tammivaara, joka ei halua “vain valmentaa”, vaan tulee seuraan kehittämään organisaatiota, luomaan olosuhteita ja parantamaan valmennusta. Tammivaaran lisäarvo seuralle on huomattava, sillä hän pystyy tarjoamaan jotain, mitä muut eivät osaa tai halua tehdä ja pitkäaikainen kehittäminen on fiksun seurajohdon mielestä tavoiteltavampaa kuin lyhyt rahallinen satsaus ja Korisliiga-pronssi ennen konkurssia. Luulenpa, että Tammivaara pysyy leivän syrjässä jatkossakin.

Miten sitten voi erottua? Tarjoamalla jotain lisäarvoa seuralle, jota muut valmentajat eivät tarjoa. Ratkaisemalla jokin ongelma. Kehittää organisaatiota. Lisätä jäsenmäärää. Auttaa medianäkyvyydessä. Keinoja on yhtä monta kuin on seurojen tavoitteita ja missioita, ja kaikki riippuu tietysti omasta osaamisesta. Kun pystyy tarjoamaan valmennuksen ohella seuran tavoitteita saavuttavaa työtä, on työmarkkinoilla aika vahvoilla.

Miksi valmentajat eivät näin kuitenkaan halua tehdä? Se on jo jatko-osan materiaalia, eli palaamme asiaan myöhemmin.

 

Mihin junioritoimintaa tarvitaan?

Tomi Tiilikainen kirjoitti:

Ja myöskään junnupuolta ei ole saatu kunnolla käyntiin. Vrt. esim Lpr samassa ajassa.

Tartuin tähän monitoimimies Aleksi Valavuoren ja toimittaja Tiilikaisen Twitter-keskusteluun IS Veikkaajan Joensuun Katajaa käsittelevästä jutusta. Tiilikainen piti ainakin jokseenkin negativiisena asiana sitä, että Joensuussa ei ole saatu junioritoimintaa samanlaiseen nousuliitoon kuin vaikkapa Lappeenrannassa. Miksi tämä on mielestäni täysin epäolennaista?

Ensinnäkin, edustusurheilun ja junioritoiminnan resurssien tulisi tänä päivänä olla täysin eriytetyt ja itsenäiset. Kaiken rahoituksen ja toimintaa pyörittävien henkilöiden tulisi olla omassa organisaatiossaan ilman,  vastuita toisten tekemisistä. Tämä takaa sen, että toimintaan osallistuvat ihmiset kohdistavat toimintansa omaan kiinnostuksen kohteeseen ja että junioritoiminnasta ei pumpata rahaa edustustoimintaan. Olen nähnyt monta urheiluseuraa, jossa puheenjohtaja, toiminnanjohtaja tai valmennuspäällikkö on ensisijaisesti edustustoiminnan käytettävissä, vaikka resurssit tulevat junioripuolelta.

Toiseksi, junioripuolen tuloksilla ei ole mitään yhteyttä edustusjoukkueen tuloksiin ja päinvastoin: Tapiolan Honka jäi pois Korisliigasta. Mikä muuttui junioripuolella? Ei mikään, seuran joukkueet ovat edelleen maan parhaita. Miten Lappeenrannan NMKY:n nousu miesjunioripuolella on näkynyt edustusjoukkueen toiminnassa? Tai Katajan olemattomat juniorit Joensuussa? Kehtaan väittää, että Katajan edustustoiminta on huomattavasti parempaa, kun siellä keskitytään koripallossa yhteen asiaan. En ymmärrä, miksi Katajan pitäisi keskittyä junioritoimintaan, kun seuran edustuskoripallo on tuollaisessa pitkäaikaisessa, kestävässä nosteessa.

Ehkä joissain kaupungeissa oikeasti kannattaa pitää huolta seuran junioritoiminnasta, mutta yliopistokaupungeissa ei. Siksi Joensuu ja Lappeenranta herättävät aina kiinnostusta, kun taas Kauhajoelta virta vie lähtökohtaisesti jopa omat junnut poispäin.

Hyvä junioritoiminta on itseisarvo ja se kannattaa aina. Mutta se vaatii kokonaan omat tekijänsä – ne joita se oikeasti kiinnostaa.