Miksi urheiluseurassa työskentely ei ole kivaa?

Laitoin vastikään hyvälle ystävälleni Mikko Mäntylälle pystyyn blogin, joka käsittelee hyvin paljon samoja aiheita kuin itsekin – ottakaa ihmeessä seurantaan. Yksi paljon ajatuksia herättävä artikkeli oli Urheiluseuran kriittisin vaihe ja siitä selviäminen, jonka suosittelen lukemaan ennen kuin tähän kirjoitukseeni syvemmin perehtyy. Kiireisille ja laiskoille lukijoille sama pähkinänkuoressa: Yrityksellä (ja myös urheiluseuralla) on erilaisia vaiheita, joka alkukankeuden jälkeen siirtyy Fun-vaiheeseen (jossa toiminta lähtee luistamaan) ja tätä seuraa kriittinen Whitewater-vaihe, jossa aallonharjalla valitaan, noustaanko lentoon vai vajotaanko takaisin mereen. Fun-vaiheelle kuvaavaa on se, että toiminta on kasvanutta mutta pienimuotoista, paikallista ja toimijat (eli valmentajat) päättävät hyvin pitkälti itse mitä seurassa tehdään ja mitä ei.

Tämä kirjoitus perustelee nyt, miksi urheiluseuran on niin vaikeaa jäädä Fun-vaiheeseen ja miksi toiminta lähtee kasvuun aina kuin mopo käsistä.

 

Ongelma 1: Nälkä kasvaa syödessä

Kuvitellaan seura X, joka tekee ihan hyvää jälkeä oman lajinsa alueellisissa tai piirikunnallisissa kilpailuissa. Seuralla on tarjolla vain poikajunioriurheilua ja jokaisessa ikäluokassa vähän, mutta riittävä määrä urheilijoita sekä pieni ja innostunut joukko valmentajia ja joukkueenjohtajia, jotka tekevät paljon hommia kulu- tai olemattomilla korvauksilla – ihan vaan koska toiminta on mukavaa ja palkitsevaa sekä menestystä näyttää tulevan. Kun seura rupeaa menestymään, rupeaa lähialueelta siirtymään toisten seuran urheilijoita menestyksen perusteella tähän kotikutoiseen seuraan. Lisäksi seura on saanut paikallista tunnettavuutta menestyksen ja hyvän palautteen myötä ja sosiaalinen verkosto tuo jatkuvasti lisää lapsia alkupäästä sisään. Tuloksena on toiminnan äkillinen laajeneminen, mutta seuran infrastruktuuri ei ole mitoitettu tähän eikä osaavia valmentajia riitä jokaiseen ryhmään.

Jokainen sisääntuleva urheilija on budjetissa tulopuolella ja aluksi yhdistyksen hallitus hieroo käsiään lisääntyneiden maksujen myötä. Seuraavalle kaudelle odottaa kuitenkin uusi pulma: mistä saadaan lisää osaavia valmentajia? Ratkaisu on ilmeinen: lisätään nykyisten työmäärää vaikka rahalla.

 

Uusi ongelma 2: Raha haisee

Kun valmentajalle olisi enemmän hommia kuin hän haluaisi tehdä, otetaan yleensä ensimmäiseksi motivaattoriksi raha. Tämä tie johtaa moniin sivuvaikutuksiin: valmentajalle harrastus on muuttunut jollain asteella työksi. Lisäksi muut valmentajat ovat pian jonossa pyytämässä itselleen rahaa, sillä he kokevat olevansa syrjittyjä. Palkka luo kierteen, josta on paha irtautua ja joka muokkaa motivaatiotekijöitä. Lisäksi kasvanutta työmäärää ei pysty vähentämään, vaan ainoastaan kompensoimaan pankkitilille. Ensimmäiset seuran valmentajat rupeavat tässä vaiheessa lopettamaan tai vaihtavat muualle. Miten heidät korvataan? Tietysti ulkopuolisella työvoimalla.

 

Uusi ongelma 3: Ihmiset vaihtuvat, ongelmat eivät

Kun seuraan tulee ensimmäinen kokenut, koulutettu ja vahvalla näkemyksellä varustettu valmentaja, hänellä on heti visio siitä mitä seuran pitäisi olla ja mitä ei. Hän haluaisi muokata rakenteita, vaatii kilpailutoimintaan muutoksia ja rupeaa jossain vaiheessa arvostelemaan toimintaa, jopa kärkkäästi. Tällainen valmentaja vastustaa Fun-kulttuuria, koska se edustaa hänelle puuhastelua, siitähän tulee mieleen – hyi hitto! – vanhakantainen yhdistystoiminta. Ei, tällaiset valmentajat vaativat ammattimaisuutta, mikä tarkoittaa yleensä lisää kasvua ja kilpailullisuutta sekä menestyksen ehdotonta tavoittelua. Häntä ei kiinnosta minkälainen kulttuuri on tuonut seuran siihen pisteeseen, vaan hänellä on vaatimuksia. Olosuhteista, muista valmentajista, linjauksista, palkoista yms. Ainoa, jonka kohdalla hän ei vaatimuksia mieti, on oma toimintansa seuralle.

Kun on tarpeeksi uusia valmentajia, huomataan lisää kehityskohteita, joita varten tietysti palkataan valmennuspäällikkö. Hän voi aloittaa vaikkapa 10 viikkotunnin hommilla, mutta yleensä on lopulta täysipäiväinen, kun hallituksessa kaikki ovat kyllästyneet arvosteluun tai kokevat kasvaneet vaatimukset liian työteliäiksi. Olemme jo kauan sitten ohittaneet Funin ja siirtyneet Whitewateriin.

 

Uusi ongelma 4: Luottamushenkilöiden kyllästyminen

Kuoliniskun mukavalle toiminnalle antaa luottamushenkilöiden kypsyminen muuttuneeseen toimintaan, kun se ei enää olekaan mukavaa ja palkaksi saa ainoastaan haukut. Eronneet tai pois jättäytyneet luottamushenkilöt korvaantuvat henkilöillä, joilla ei ole mitään tietoa tai historiaa seuran Fun-vaiheesta ja helposti yhtyvät näkemykseen tai ovat jopa aktiivisesti ajamassa hyvien valmentajien esittämiä vaatimuksia ja mielipiteitä – tätä on jo käsitelty pari artikkelia takaperin. Seura on lopullisesti astunut uuteen aikakauteen, jossa vanhasta, mukavasta tekemisestä saadaan puurtamista.

 

Loppusanat:

Kirjoituksestani paistaakin läpi pieni asenteellisuus, mutta eiväthän asiat oikeasti näin mustavalkoisia ole. Fun-vaihe ei ole mikään itseisarvo eikä seuran kasvamisessa luonnollisesti ole mitään vikaa, jos kasvu on hallittua – päinvastoin. Valitettavasti itse olen nähnyt lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka seurat ajautuvat tähän hallitsemattomaan tilaan kuin kumiankka kuohuvassa koskessa. Käsittelen seuraavassa kirjoituksessani, kuinka tämä kaaos voidaan välttää ja pitää kaikki langat omissa käsissä.

Sitä ennen kommentoi kirjoitusta ihmeessä, jos olet eri mieltä tai jos sinulla on vastaavia kokemuksia.

Bookmark the permalink.

One Comment

  1. Pingback: Miten urheiluseuratoiminta voisi olla kivaa? | heikkivenhola.fi

Comments are closed