Ajatuksia urheilujohtamisesta

Vastaan tuli Juho Nenosen Itä-Suomen yliopistolle tekemä Urheilujohtamisen koulutustarveselvitys. Niille, joilta löytyy puoli tuntia aikaa asiaan perehtymiseen, suosittelen ainakin ensimmäisen osion lukemista, sillä siinä on taitavasti analysoitu ja luokiteltu urheilujohtajan taitoja. Ulkomaisen koulutustarjonnan sisällön kommentointiin en löydä sopivaa kulmaa eikä minulla ehkä ole myöskään kompetenssia sen arvioimiseen. Itse selvitys jää melko vaillinaiseksi, sillä se ei tarkemmin erottele vapaaehtois- ja ammattilaisorganisaatioita toisistaan. Haasteltavista tai selvityksestä ei myöskään erotu miten asiat eroavat juniori- tai aikuisurheilussa eikä minkälainen on haastattelijoiden tausta tätä seikkaa vasten.

Referoin lyhyesti analyysin olennaisimmat teesit:

  1. toimihenkilöillä on substanssiosaamista eli käytännön tiedot ja taidot miten toiminnassa mennään urheilulaji edellä, mutta vain vähän muuta osaamista
  2. luottamushenkilöillä on talousosaamista ja verkostoja, mutta myös useasti halu osallistua operatiiviseen toimintaan
  3. vapaaehtoistyön yhdistäminen ammattimaiseen organisaatioon on iso haaste
  4. urheilujohtamiseen ei ole Suomessa tarjolla pätevää koulutusta

Lisäksi mainitaan jokaisen asian yhteydessä, että resursseista on aina pulaa.

 

1. Valmentajien ja toimihenkilöiden vajaa osaaminen

Tyypillisesti valmentajan osaaminen valmennuksen ulkopuolisessa työssä on vähäistä, minkä seurauksena osaaminen keskittyy valmennuksellisten asioiden ympärillä pyöriivin seikkoihin kaiken muun kustannuksella.

On myös ongelmallista, että samat toimijat ovat vastuussa useita tehtävistä: usein seurat palkkaavat työntekijöiksi valmentajia, joilla ei ole aikaa operatiivisen toiminnan johtamiseen, sillä heidän aikansa kuluu valmennukseen ja siihen liittyviin järjestely- ja organisointitehtäviin. Ongelmaksi nousee jälleen myös resurssien puutteellisuus.

Uskon, että ainakaan palkatuilla juniorivalmentajilla ei usein ole kiinnostusta lajin ulkopuolisiin seikkoihin, vaan haluavat sen olevan jonkun muun vastuulla, jotta voivat keskittyä intohimoonsa – valmennukseen. Monesti näitä henkilöitä ei motivoi seuran taloustilanne (jos palkat tulevat ajoissa), toimintaympäristön ja organisaation rakenteet tai muu kilpaurheilun ulkopuolinen asia. Vähäinen kiinnostus ei ainakaan edistä osaamista tai seuran hyvinvointia. Kokonaan toinen kysymys on, auttaisiko tähän koulutus vai pitääkö töihin palkata vain toisenlaiset henkilöt.

Olisin odottanut, että valmennuksen ja sen resurssien arvioinnissa erotellaan ammattilais- ja junioriurheilu toisistaan. Ammattivalmentajan tehtävä nimenomaan on valmentaa, ei miettiä joukkueen tukitehtäviä. Päätoimisen valmennuspäällikön ja toiminnanjohtajan palkkaa maksavat kaikki jäsenet ja siksi on hyvin irvokasta, jos kauden mittakaavassa työtehtävät koostuvat suurimmaksi osaksi yksittäisen joukkueen valmentamisesta. En usko lainkaan, että tämä on resurssikysymys, vaan enemmänkin organisaation ja työnjohdon asia.

 

2. Luottamushenkilöiden kiinnostus operatiiviseen toimintaan

Jos valmentajia kiinnostaa laji, niin sama toistuu kyllä seurojen hallituksissa ja johtokunnissa. Halu osallistua kilpaurheiluun, saavuttaa menestystä ja olla mukana toiminnassa on vahva. Tietysti. Juuri nämä tunteet vetävät puoleensa – kuten selvityksessä sanottiin – amatöörejä (kaksoismerkityksessään erittäinosuva). Näillä ihmisillä olisi kyllä bisnespuolen osaamista, mutta myös tottumus olla vaikuttamassa sekä kova into osallistua, jättää jälkensä ja olla päättämässä asioista, joista eivät valitettavasti tiedä juuri tuon taivaallista. Seurauksena on toimihenkilöiden kypsyminen luottamusmiesten toimintaan. Esimerkkitapaukset muutamasta urheiluseurasta ovat aika hirveitä.

”Jos nyt pitäisi yksi valita ja unohtaa tämä managementin asiat, niin se olisi tasan tarkkaan tämä: hallitustyöskentelyn ne pelisäännöt, puheenjohtajan-toimitusjohtajan, tämä suhde. Sen kun saisi kondikseen, niin me oltaisiin jo hemmetin paljon pitemmällä tässä näin.” Haastateltava nro. 8

Tähän ei ole mitään lisättävää – paitsi yksi asia: miten se tehdään? Onko tämäkin täysin henkilöstä riippuva asia?

 

3. Vapaaehtoisten paikka

”Sitä [vapaaehtoistyötä] ihannoidaan sellaisesta näkökulmasta, että sitä pitää vaalia, jotta säilyy nää keskeiset ihanteet, eikä ymmärretä, että pikemminkin koulutettujen – joka ei oo vaan nämä liikunnanohjaamisen, siis jumppamaikan koulutus, vaan sen urheilun ammattimaisen johtamisen oppi, niin tekee sen myöskin niille jäsenille pidemmällä tähtäimellä tosi paljon edullisemmaks” Haastateltava nro. 11

Luin tämän kohdan monta kertaa enkä vieläkään ole aivan varma mitä siinä tarkoitetaan. Tarkoittaako se (kuten toivon), että kouluttamalla urheilujohtajat vapaaehtoisetkin pääsevät helpommalla, jolloin kynnys mukaantuloon alentuu ja toiminnan kulut pysyvät alhaalla? Vai ihannoidaanko tässä taas ammattilaisorganisaatiota, jossa ainoa muutos on se, että samalle valmentajalle maksetaan nelinkertaista palkkaa täysin samoista töistä kuin aikaisemmin?

Kyllä aikuisten kilpaurheiluun löytyy aina vapaaehtoisia tekijöitä, katsotaan vaikkapa Korisliigajoukkueita. Biisoneilla ei varmasti ole mitään ongelmia löytää henkilöitä ilmaiseksi ottelutapahtumiin. Taustalla on kotiseuturakkautta ja yhteisöllisyyttä. Luultavasti kaikki vapaaehtoiset kävisivät joka tapauksessa kaikissa kotiotteluissa.

Olen lainauksen haastateltavan kanssa ehkä samaa mieltä – jos nyt olen ymmärtänyt oikein. Tarvitsemme seuroja, joissa on yhdistetty taitava mutta pieni palkallinen organisaatio ja talkootyöntekijät. Talkoo ei ole synonyymi puuhastelulle. Keksin nopeasti montakin esimerkkiä siitä, kuinka vapaaehtoisvalmentajat ovat tehneet laadukasta työtä, joista ensimmäinen mieleentuleva on Petteri Koposen juniorivuodet Malmin Super-Koriksessa. Mutta onko työelämä ajanut kokonaan ohi talkootyöstä? Ehkä, mutta minusta tuntuu silti, että seurat ihannoivat palkattua työvoimaa vähän heppoisin perustein.

 

4. Koulutuksen puute

Olen samaa mieltä, että täsmällistä koulutusta meillä ei ole. Itse liikunnan ammattitutkinnon seuratoiminnan puolelta käyneenä voin todeta, että sen suurin anti oli enimmäkseen yhdistyslaki, verotus ja muu tekninen tietämys, mutta siihen ei olisi tarvittu kymmentä lähijaksoa ja viittä etätehtävää. Voin jopa todeta, että seuran menestymisen (enkä tarkoita nyt kilpailussa onnistumista) kannalta kaikki oppini ovat tulleet muualta.

Toisaalta haasteltavistakin käy ilmi, että koulutus ei tee ihmeitä eivätkä asiat ole niin monimutkaisia, etteikö perustason koulutuksella hommia hanskaisi. Tästäkin olen samaa mieltä, sillä urheilujohtaminen ei ole ydinfysiikkaa. Kukaan ei ole kysynyt Aleksi Valavuoren koulutusta – eikä ole syytäkään. Tässäkin asiassa tulos ratkaisee.


5. Yhteenveto

Olisin kaivannut selvitykseen lisää syvyyttä ja erottelua eri organisaatioiden kautta, sillä niiden lähtökohdat, toimintaympäristö, tavoitteet ja rakenteet ovat erilaiset. Nyt samaan soppaan on laitettu aikuiset, nuoret, lapset, vapaaehtoiset ja palkatut. Nenosen työ raapaisee monista kohdista ainoastaan pintaa, jolloin täsmällisen koulutuksen tarve eri tehtäviin jää myös vajaaksi, vaikka suomalaisen urheilutoiminnan erityispiirteet hyvin esiin nousevatkin.

”Jos urheilujohtajat ei tajua, että mistä sä näistä [olet tekemässä] – jos se johtaa ammattiurheilua, ni se on ihan eri asia, kun johtaa massaliikuntaa tai nuorisourheilua” Haastateltava nro. 2

Word. Vaikka meiltä puuttuu koulutusta, tarvitsemme ennen kaikkea oikeat henkilöt oikeaan paikkaan ja fokuksen omaan tekemiseen.

 

Valmentaja, hanki erityisosaamista!

Uusimmassa Urheilulehdessä (UL 9/13) oli varsin mainio ja kuvaava tarina Juha Malisesta. Pitkästä kokemuksesta, kovasta osaamisesta ja hyvistä näytöistä huolimatta Malisella ei ole minkäänlaista valmennus- tai muutakaan työtä tällä hetkellä, vaan hän on ihan rehellisesti sanoen työtön. Hän on käynyt neuvotteluja eri suuntaan, mutta kuten jutussakin sanotaan, seurajohtajat kokevat hänet vahvojen mielipiteittensä vuoksi jonkinmoisena riskinä – voisin myös otaksua, että hänen hintalappunsa on selvästi toisia korkeampi. Malisen tarina on itse asiassa hyvin kuvaava, sillä pelkkä valmentaja on hyvin helposti korvattavissa.

Työpaikan saamisen kannalta erottuminen lajiosaamisella on todella vaikeaa. Kaikilla kilpailijoilla kuitenkin on samat koulutukset – sillä lajiliitoilla on yleensä sarjakohtaiset koulutusvaatimukset – eikä kukaan kysy mitään muuta tai keksi edes tarvetta. Tuskin on Juha Maliseltakaan kukaan tosissaan kysynyt mikä koulutus hänellä on. Kaikkia tuntemiani pääsarjojen huippuvalmentajia ohjaa sama tekemisen palo, jolla seurataan kahden mantereen huippusarjoja ja tuunataan omaa osaamista kirurginveitsen terävyyteen. Kaikki ovat vahvasti motivoituneita ja lajille eläviä, mikä tekee heistä työnantajan silmin kovin samanlaisia. Sama toistuu pienemmissä mittasuhteissa junioriseuroissakin.

Miksi pitäisi erottua? Jotta työpaikka pysyisi jatkossakin, kun liigajoukkue rämpii peleissä. Valmentajaa, jolla on suuresti arvoa muussa organisaatiossa, ei kenkäistä ainakaan seurasta kovin helposti. Ja toinen ilmiselvä vastaus: jotta palkkakuitissa olisi isompi luku. Positiivinen esimerkki erottumisesta on Kauhajoen Karhun Ari Tammivaara, joka ei halua “vain valmentaa”, vaan tulee seuraan kehittämään organisaatiota, luomaan olosuhteita ja parantamaan valmennusta. Tammivaaran lisäarvo seuralle on huomattava, sillä hän pystyy tarjoamaan jotain, mitä muut eivät osaa tai halua tehdä ja pitkäaikainen kehittäminen on fiksun seurajohdon mielestä tavoiteltavampaa kuin lyhyt rahallinen satsaus ja Korisliiga-pronssi ennen konkurssia. Luulenpa, että Tammivaara pysyy leivän syrjässä jatkossakin.

Miten sitten voi erottua? Tarjoamalla jotain lisäarvoa seuralle, jota muut valmentajat eivät tarjoa. Ratkaisemalla jokin ongelma. Kehittää organisaatiota. Lisätä jäsenmäärää. Auttaa medianäkyvyydessä. Keinoja on yhtä monta kuin on seurojen tavoitteita ja missioita, ja kaikki riippuu tietysti omasta osaamisesta. Kun pystyy tarjoamaan valmennuksen ohella seuran tavoitteita saavuttavaa työtä, on työmarkkinoilla aika vahvoilla.

Miksi valmentajat eivät näin kuitenkaan halua tehdä? Se on jo jatko-osan materiaalia, eli palaamme asiaan myöhemmin.