Huokaus menneisyydestä

Tapahtunut tähän asti: Koripalloliitto julkisti keväällä siirtyvänsä kaudelle 2013-14 keskitettyyn erotuomarimaksujärjestelmään. Tämä oli ennen kaikkea pääkaupunkiseudun isojen ja keskikokoisten koripalloseurojen harras ja pitkäaikainen toive, jolla paikan päällä suoritettava pakollinen käteismaksu siirtyisi historiaan. Ensimmäisiä protesteja, enimmäkseen talkoopohjaisten seurojen suusta, alkoi kuulua. Seuraavaksi vastahankaan asettuivat erotuomarit, joilta ei prosessin suunnitteluvaiheessa kysytty mitään. Liiton edustajan ja erään erotuomarikerhon järjestämästa tilaisuudesta puuttui vain kiuas – lämpöä kuitenkin oli toista sataa astetta. Vähitellen alkoi tihkua lisää tietoa järjestelmästä. Hallinnolliset kulut maksujärjestelmästä per peli 8,40 euroa. Lisää protestointia ja nurinaa.

Viime viikolla, kun alle kuukausi olisi pitänyt olla käyttöönoton alkuun, jysäytettiin sitten pommi: maksujärjestelmän käyttöönotto siirtyy, todennäköisesti vuodella. Liettualaiset ohjelmoijat eivät ole tehneet järjestelmän eteen riviäkään koodia. Ollaan tilanteessa, jossa kenelläkään ei ole kivaa.

Koripallo.comin keskustelupalstalla on vastikään aloitettu lanka, joka kuvaa aika hyvin tavallisen aikuisten harrastejoukkueen tuntoja. Tuotetta, eli tässä tapauksessa sarjatoimintaa, kehitetään pitkästä aikaa hyvään suuntaan. Miksi se ei sitten kelpaa?

Paikallistasolla ei kymmeniä vuosia lajia harrastaneena ole ollut havaittavissa mitään ongelmia tuomarimaksujen maksussa ottelukohtaisesti, suoraan tuomareille. Maksu on mennyt tuomaritehtävän hoitaneelle, eikä mitään ”pientä hallinnollista maksua” ole täytynyt koripalloliitolle maksaa.

Tällaisen joukkueen kannalta tuote ei siis parane lainkaan, mutta hinta nousee. Ei ole mikään ihme, että kansa nousee barrikadeille ja harkitsee siirtymistä omiin kortteliliigoihin. (Lainattu kirjoittaja jättää kyllä taitavasti mainitsematta sen, että todennäköisesti hänenkin joukkueensa maksaa tuomarille puhtaana käteen ja ainoat paperityöt mitä maksusta tehdään ovat maksajan pieneen, siniseen ruutuvihkoon.)

Tunnustan, että olen itse ollut aktiivinen maksujärjestelmän puolestapuhuja (niitäkin on, uskokaa) ja jos mietitään vaikka yhden harrastesarjajoukkueen kasvaneita kustannuksia, niin ne ovat tuomareiden osalta varmaan jotain 80-100 euron luokkaa, riippuen sarjasta. 10 pelaajalle korotusta tulee ehkä vuodessa kymppi, eikä se varmaankaan ole kenellekään joukkueen jäsenelle kamelin selkää katkaiseva osuus. Mutta siitähän ei ollutkaan kyse, vaan tuotteesta: Koripalloliiton sarjatoiminnan tuotteesta. Ja ylikävelystä. Sanelupolitiikasta. Menneisyyden toimintatavasta.

Kaiken hössötyksen, maajoukkuetoiminnan kehittämisen, medianäkyvyyden vertailtavuuden ja organisaatiouudistusten jalkoihin on jäänyt olennainen eli sarjatoiminta ja sen kehittäminen. Se on unohdettu täysin. Niin kauan kuin muistan, homma on toiminut samalla tavalla. Joukkue maksaa sarjamaksun sekä jokainen yksittäinen pelaaja lisenssin ja halutessaan vielä ylihintaisen vakuutuksen. Lisäksi se järjestää itse pelipaikan, pelaa 20 ottelua kaudessa (jopa ne arkivierasottelut Karkkilassa), hoitaa toimitsijat, kirjaa kahdeksannumeroiset lisenssinumerot paperiseen pöytäkirjaan vaikka ne olisivat netissä ja lopuksi ilmoittaa tuloksen samana päivänä sekä postittaa pöytäkirjan viimeistään ottelua seuraavana arkipäivänä (tämän rikkomisesta saa tästä kaudesta automaattisen sakon). Ennen vanhaan joukkueet soittivat vielä epätoivoissaan tuomarit otteluihin ja maksoivat käteisellä tietysti ottelupaikalla heti ottelun jälkeen. Jos asiasta jättää kokonaan urheilun olennaisen eli tunteet pois, miettii miten kukaan täysjärkinen ostaisi tätä tuotetta, jossa kuitenkin joutuu tekemään melkein kaiken itse.

Koska pelkkä kritiikki ilman uusia ehdotuksia on yhtä tyhjän kanssa, ehdotan seuraavaa: Lanseerataan alueen harrastesarjoihin kaksi eri sarjatyyppiä: 10 ja 20 ottelun sarjat. Jälkimmäisessä voi vielä olla puolivälissä jako ylä- ja alasarjaan. Liitto (tai periaatteessa mikä tahansa instanssi) kerää yhden ainoan maksun, jolla maksetaan sarjamaksu, tuomarit, pelipaikat ja nippuna lisenssit pelaajilta, joiden määrää ei ole rajoitettu. Jokainen joukkue voi hoitaa otteluun yhden toimitsijan. Ottelut pelattaisiin osallistujista riippuen vaikka viidellä eri pelipaikalla, jotka liitto varaisi. Tuote paranisi selkeästi, joten hinnankorotus ei olisi ongelma. Lisäksi veikkaan, että pelaajamäärä joukkueissa kasvaisi.

Tai sitten voidaan tietysti jatkaa entisellä polulla, tehdä sitä mikä on helpointa sanellen seuroille ja joukkueille, miten nämä asiat aina kullakin kaudella menevät, mutta pakkasella jäätyy neste lopulta housuissa Suosittelen lukemaan Koripallo.comista myös hamahakkimiehen mainion vertailun lisenssimäärien putoamisesta aikuisten sarjoissa joukkueiden vähenemisestä aikuisten sarjoissa. Antaa aihetta miettiä pitäisikö tuotetta ehkä vähitellen muuttaa?

Yhden asian mies

Kun en töitteni takia ehtinyt katsomaan Aleksi Valavuoren ja Kalle Palanderin esiintymistä A-Studio: Streamissä suorana, ehdin sentään vilkaista sen tänään Yle Areenasta. Molemmat puhuivat paljon asiaa, mutta yksi asia minua pisti silmään Valavuoren esiintymisessä: jatkuva rahapelimonopolien purkamishalukkuus. Mitä lajiliittojen pitäisi tehdä toisin? Purkaa Veikkauksen monopoli. Miksi organisaatiot ovat niin tehottomia? Koska Veikkaus.

Veikkauksen monopoliasemasta voi olla monta mieltä ja tukiosuuksista toista, mutta se ei ole syynä lajiliittojen rakenteeseen ja rooliin urheilukentässä. On naurettavaa väittää, että se olisi suomalaisen urheilukentän suurin ongelma. Jos rahaa käytetään väärällä tavalla, niin sitä ei ratkaise se, että sitä tulee eri tuutista kuin aikaisemmin.

Itse ohjelma yritti kyllä paljon hyvää, mutta keskustelulta puuttui selkeä fokus ja lopputulos jäi aika valjuksi. On mahdotonta osua kipupisteisiin, kun tkerralla yritetään haukata niin lajiliitot, seuraorganisaatiot kuin huippu-urheilukin. Millään konkreettisella tavalla rahoitukseen tai sen uudelleenjärjestelyyn ei päästy. Plussaa kuitenkin Valavuorelle mitalien merkityksestä ja urheilun arvostamisesta jalustalle – kuten myös nuorisourheilun arvostamisesta, vaikka johtopäätöksistä olenkin eri mieltä.

Valmentaja, hanki erityisosaamista!

Uusimmassa Urheilulehdessä (UL 9/13) oli varsin mainio ja kuvaava tarina Juha Malisesta. Pitkästä kokemuksesta, kovasta osaamisesta ja hyvistä näytöistä huolimatta Malisella ei ole minkäänlaista valmennus- tai muutakaan työtä tällä hetkellä, vaan hän on ihan rehellisesti sanoen työtön. Hän on käynyt neuvotteluja eri suuntaan, mutta kuten jutussakin sanotaan, seurajohtajat kokevat hänet vahvojen mielipiteittensä vuoksi jonkinmoisena riskinä – voisin myös otaksua, että hänen hintalappunsa on selvästi toisia korkeampi. Malisen tarina on itse asiassa hyvin kuvaava, sillä pelkkä valmentaja on hyvin helposti korvattavissa.

Työpaikan saamisen kannalta erottuminen lajiosaamisella on todella vaikeaa. Kaikilla kilpailijoilla kuitenkin on samat koulutukset – sillä lajiliitoilla on yleensä sarjakohtaiset koulutusvaatimukset – eikä kukaan kysy mitään muuta tai keksi edes tarvetta. Tuskin on Juha Maliseltakaan kukaan tosissaan kysynyt mikä koulutus hänellä on. Kaikkia tuntemiani pääsarjojen huippuvalmentajia ohjaa sama tekemisen palo, jolla seurataan kahden mantereen huippusarjoja ja tuunataan omaa osaamista kirurginveitsen terävyyteen. Kaikki ovat vahvasti motivoituneita ja lajille eläviä, mikä tekee heistä työnantajan silmin kovin samanlaisia. Sama toistuu pienemmissä mittasuhteissa junioriseuroissakin.

Miksi pitäisi erottua? Jotta työpaikka pysyisi jatkossakin, kun liigajoukkue rämpii peleissä. Valmentajaa, jolla on suuresti arvoa muussa organisaatiossa, ei kenkäistä ainakaan seurasta kovin helposti. Ja toinen ilmiselvä vastaus: jotta palkkakuitissa olisi isompi luku. Positiivinen esimerkki erottumisesta on Kauhajoen Karhun Ari Tammivaara, joka ei halua ”vain valmentaa”, vaan tulee seuraan kehittämään organisaatiota, luomaan olosuhteita ja parantamaan valmennusta. Tammivaaran lisäarvo seuralle on huomattava, sillä hän pystyy tarjoamaan jotain, mitä muut eivät osaa tai halua tehdä ja pitkäaikainen kehittäminen on fiksun seurajohdon mielestä tavoiteltavampaa kuin lyhyt rahallinen satsaus ja Korisliiga-pronssi ennen konkurssia. Luulenpa, että Tammivaara pysyy leivän syrjässä jatkossakin.

Miten sitten voi erottua? Tarjoamalla jotain lisäarvoa seuralle, jota muut valmentajat eivät tarjoa. Ratkaisemalla jokin ongelma. Kehittää organisaatiota. Lisätä jäsenmäärää. Auttaa medianäkyvyydessä. Keinoja on yhtä monta kuin on seurojen tavoitteita ja missioita, ja kaikki riippuu tietysti omasta osaamisesta. Kun pystyy tarjoamaan valmennuksen ohella seuran tavoitteita saavuttavaa työtä, on työmarkkinoilla aika vahvoilla.

Miksi valmentajat eivät näin kuitenkaan halua tehdä? Se on jo jatko-osan materiaalia, eli palaamme asiaan myöhemmin.