Ajatuksia urheilujohtamisesta

Vastaan tuli Juho Nenosen Itä-Suomen yliopistolle tekemä Urheilujohtamisen koulutustarveselvitys. Niille, joilta löytyy puoli tuntia aikaa asiaan perehtymiseen, suosittelen ainakin ensimmäisen osion lukemista, sillä siinä on taitavasti analysoitu ja luokiteltu urheilujohtajan taitoja. Ulkomaisen koulutustarjonnan sisällön kommentointiin en löydä sopivaa kulmaa eikä minulla ehkä ole myöskään kompetenssia sen arvioimiseen. Itse selvitys jää melko vaillinaiseksi, sillä se ei tarkemmin erottele vapaaehtois- ja ammattilaisorganisaatioita toisistaan. Haasteltavista tai selvityksestä ei myöskään erotu miten asiat eroavat juniori- tai aikuisurheilussa eikä minkälainen on haastattelijoiden tausta tätä seikkaa vasten.

Referoin lyhyesti analyysin olennaisimmat teesit:

  1. toimihenkilöillä on substanssiosaamista eli käytännön tiedot ja taidot miten toiminnassa mennään urheilulaji edellä, mutta vain vähän muuta osaamista
  2. luottamushenkilöillä on talousosaamista ja verkostoja, mutta myös useasti halu osallistua operatiiviseen toimintaan
  3. vapaaehtoistyön yhdistäminen ammattimaiseen organisaatioon on iso haaste
  4. urheilujohtamiseen ei ole Suomessa tarjolla pätevää koulutusta

Lisäksi mainitaan jokaisen asian yhteydessä, että resursseista on aina pulaa.

 

1. Valmentajien ja toimihenkilöiden vajaa osaaminen

Tyypillisesti valmentajan osaaminen valmennuksen ulkopuolisessa työssä on vähäistä, minkä seurauksena osaaminen keskittyy valmennuksellisten asioiden ympärillä pyöriivin seikkoihin kaiken muun kustannuksella.

On myös ongelmallista, että samat toimijat ovat vastuussa useita tehtävistä: usein seurat palkkaavat työntekijöiksi valmentajia, joilla ei ole aikaa operatiivisen toiminnan johtamiseen, sillä heidän aikansa kuluu valmennukseen ja siihen liittyviin järjestely- ja organisointitehtäviin. Ongelmaksi nousee jälleen myös resurssien puutteellisuus.

Uskon, että ainakaan palkatuilla juniorivalmentajilla ei usein ole kiinnostusta lajin ulkopuolisiin seikkoihin, vaan haluavat sen olevan jonkun muun vastuulla, jotta voivat keskittyä intohimoonsa – valmennukseen. Monesti näitä henkilöitä ei motivoi seuran taloustilanne (jos palkat tulevat ajoissa), toimintaympäristön ja organisaation rakenteet tai muu kilpaurheilun ulkopuolinen asia. Vähäinen kiinnostus ei ainakaan edistä osaamista tai seuran hyvinvointia. Kokonaan toinen kysymys on, auttaisiko tähän koulutus vai pitääkö töihin palkata vain toisenlaiset henkilöt.

Olisin odottanut, että valmennuksen ja sen resurssien arvioinnissa erotellaan ammattilais- ja junioriurheilu toisistaan. Ammattivalmentajan tehtävä nimenomaan on valmentaa, ei miettiä joukkueen tukitehtäviä. Päätoimisen valmennuspäällikön ja toiminnanjohtajan palkkaa maksavat kaikki jäsenet ja siksi on hyvin irvokasta, jos kauden mittakaavassa työtehtävät koostuvat suurimmaksi osaksi yksittäisen joukkueen valmentamisesta. En usko lainkaan, että tämä on resurssikysymys, vaan enemmänkin organisaation ja työnjohdon asia.

 

2. Luottamushenkilöiden kiinnostus operatiiviseen toimintaan

Jos valmentajia kiinnostaa laji, niin sama toistuu kyllä seurojen hallituksissa ja johtokunnissa. Halu osallistua kilpaurheiluun, saavuttaa menestystä ja olla mukana toiminnassa on vahva. Tietysti. Juuri nämä tunteet vetävät puoleensa – kuten selvityksessä sanottiin – amatöörejä (kaksoismerkityksessään erittäinosuva). Näillä ihmisillä olisi kyllä bisnespuolen osaamista, mutta myös tottumus olla vaikuttamassa sekä kova into osallistua, jättää jälkensä ja olla päättämässä asioista, joista eivät valitettavasti tiedä juuri tuon taivaallista. Seurauksena on toimihenkilöiden kypsyminen luottamusmiesten toimintaan. Esimerkkitapaukset muutamasta urheiluseurasta ovat aika hirveitä.

”Jos nyt pitäisi yksi valita ja unohtaa tämä managementin asiat, niin se olisi tasan tarkkaan tämä: hallitustyöskentelyn ne pelisäännöt, puheenjohtajan-toimitusjohtajan, tämä suhde. Sen kun saisi kondikseen, niin me oltaisiin jo hemmetin paljon pitemmällä tässä näin.” Haastateltava nro. 8

Tähän ei ole mitään lisättävää – paitsi yksi asia: miten se tehdään? Onko tämäkin täysin henkilöstä riippuva asia?

 

3. Vapaaehtoisten paikka

”Sitä [vapaaehtoistyötä] ihannoidaan sellaisesta näkökulmasta, että sitä pitää vaalia, jotta säilyy nää keskeiset ihanteet, eikä ymmärretä, että pikemminkin koulutettujen – joka ei oo vaan nämä liikunnanohjaamisen, siis jumppamaikan koulutus, vaan sen urheilun ammattimaisen johtamisen oppi, niin tekee sen myöskin niille jäsenille pidemmällä tähtäimellä tosi paljon edullisemmaks” Haastateltava nro. 11

Luin tämän kohdan monta kertaa enkä vieläkään ole aivan varma mitä siinä tarkoitetaan. Tarkoittaako se (kuten toivon), että kouluttamalla urheilujohtajat vapaaehtoisetkin pääsevät helpommalla, jolloin kynnys mukaantuloon alentuu ja toiminnan kulut pysyvät alhaalla? Vai ihannoidaanko tässä taas ammattilaisorganisaatiota, jossa ainoa muutos on se, että samalle valmentajalle maksetaan nelinkertaista palkkaa täysin samoista töistä kuin aikaisemmin?

Kyllä aikuisten kilpaurheiluun löytyy aina vapaaehtoisia tekijöitä, katsotaan vaikkapa Korisliigajoukkueita. Biisoneilla ei varmasti ole mitään ongelmia löytää henkilöitä ilmaiseksi ottelutapahtumiin. Taustalla on kotiseuturakkautta ja yhteisöllisyyttä. Luultavasti kaikki vapaaehtoiset kävisivät joka tapauksessa kaikissa kotiotteluissa.

Olen lainauksen haastateltavan kanssa ehkä samaa mieltä – jos nyt olen ymmärtänyt oikein. Tarvitsemme seuroja, joissa on yhdistetty taitava mutta pieni palkallinen organisaatio ja talkootyöntekijät. Talkoo ei ole synonyymi puuhastelulle. Keksin nopeasti montakin esimerkkiä siitä, kuinka vapaaehtoisvalmentajat ovat tehneet laadukasta työtä, joista ensimmäinen mieleentuleva on Petteri Koposen juniorivuodet Malmin Super-Koriksessa. Mutta onko työelämä ajanut kokonaan ohi talkootyöstä? Ehkä, mutta minusta tuntuu silti, että seurat ihannoivat palkattua työvoimaa vähän heppoisin perustein.

 

4. Koulutuksen puute

Olen samaa mieltä, että täsmällistä koulutusta meillä ei ole. Itse liikunnan ammattitutkinnon seuratoiminnan puolelta käyneenä voin todeta, että sen suurin anti oli enimmäkseen yhdistyslaki, verotus ja muu tekninen tietämys, mutta siihen ei olisi tarvittu kymmentä lähijaksoa ja viittä etätehtävää. Voin jopa todeta, että seuran menestymisen (enkä tarkoita nyt kilpailussa onnistumista) kannalta kaikki oppini ovat tulleet muualta.

Toisaalta haasteltavistakin käy ilmi, että koulutus ei tee ihmeitä eivätkä asiat ole niin monimutkaisia, etteikö perustason koulutuksella hommia hanskaisi. Tästäkin olen samaa mieltä, sillä urheilujohtaminen ei ole ydinfysiikkaa. Kukaan ei ole kysynyt Aleksi Valavuoren koulutusta – eikä ole syytäkään. Tässäkin asiassa tulos ratkaisee.


5. Yhteenveto

Olisin kaivannut selvitykseen lisää syvyyttä ja erottelua eri organisaatioiden kautta, sillä niiden lähtökohdat, toimintaympäristö, tavoitteet ja rakenteet ovat erilaiset. Nyt samaan soppaan on laitettu aikuiset, nuoret, lapset, vapaaehtoiset ja palkatut. Nenosen työ raapaisee monista kohdista ainoastaan pintaa, jolloin täsmällisen koulutuksen tarve eri tehtäviin jää myös vajaaksi, vaikka suomalaisen urheilutoiminnan erityispiirteet hyvin esiin nousevatkin.

”Jos urheilujohtajat ei tajua, että mistä sä näistä [olet tekemässä] – jos se johtaa ammattiurheilua, ni se on ihan eri asia, kun johtaa massaliikuntaa tai nuorisourheilua” Haastateltava nro. 2

Word. Vaikka meiltä puuttuu koulutusta, tarvitsemme ennen kaikkea oikeat henkilöt oikeaan paikkaan ja fokuksen omaan tekemiseen.

 

Huokaus menneisyydestä

Tapahtunut tähän asti: Koripalloliitto julkisti keväällä siirtyvänsä kaudelle 2013-14 keskitettyyn erotuomarimaksujärjestelmään. Tämä oli ennen kaikkea pääkaupunkiseudun isojen ja keskikokoisten koripalloseurojen harras ja pitkäaikainen toive, jolla paikan päällä suoritettava pakollinen käteismaksu siirtyisi historiaan. Ensimmäisiä protesteja, enimmäkseen talkoopohjaisten seurojen suusta, alkoi kuulua. Seuraavaksi vastahankaan asettuivat erotuomarit, joilta ei prosessin suunnitteluvaiheessa kysytty mitään. Liiton edustajan ja erään erotuomarikerhon järjestämästa tilaisuudesta puuttui vain kiuas – lämpöä kuitenkin oli toista sataa astetta. Vähitellen alkoi tihkua lisää tietoa järjestelmästä. Hallinnolliset kulut maksujärjestelmästä per peli 8,40 euroa. Lisää protestointia ja nurinaa.

Viime viikolla, kun alle kuukausi olisi pitänyt olla käyttöönoton alkuun, jysäytettiin sitten pommi: maksujärjestelmän käyttöönotto siirtyy, todennäköisesti vuodella. Liettualaiset ohjelmoijat eivät ole tehneet järjestelmän eteen riviäkään koodia. Ollaan tilanteessa, jossa kenelläkään ei ole kivaa.

Koripallo.comin keskustelupalstalla on vastikään aloitettu lanka, joka kuvaa aika hyvin tavallisen aikuisten harrastejoukkueen tuntoja. Tuotetta, eli tässä tapauksessa sarjatoimintaa, kehitetään pitkästä aikaa hyvään suuntaan. Miksi se ei sitten kelpaa?

Paikallistasolla ei kymmeniä vuosia lajia harrastaneena ole ollut havaittavissa mitään ongelmia tuomarimaksujen maksussa ottelukohtaisesti, suoraan tuomareille. Maksu on mennyt tuomaritehtävän hoitaneelle, eikä mitään “pientä hallinnollista maksua” ole täytynyt koripalloliitolle maksaa.

Tällaisen joukkueen kannalta tuote ei siis parane lainkaan, mutta hinta nousee. Ei ole mikään ihme, että kansa nousee barrikadeille ja harkitsee siirtymistä omiin kortteliliigoihin. (Lainattu kirjoittaja jättää kyllä taitavasti mainitsematta sen, että todennäköisesti hänenkin joukkueensa maksaa tuomarille puhtaana käteen ja ainoat paperityöt mitä maksusta tehdään ovat maksajan pieneen, siniseen ruutuvihkoon.)

Tunnustan, että olen itse ollut aktiivinen maksujärjestelmän puolestapuhuja (niitäkin on, uskokaa) ja jos mietitään vaikka yhden harrastesarjajoukkueen kasvaneita kustannuksia, niin ne ovat tuomareiden osalta varmaan jotain 80-100 euron luokkaa, riippuen sarjasta. 10 pelaajalle korotusta tulee ehkä vuodessa kymppi, eikä se varmaankaan ole kenellekään joukkueen jäsenelle kamelin selkää katkaiseva osuus. Mutta siitähän ei ollutkaan kyse, vaan tuotteesta: Koripalloliiton sarjatoiminnan tuotteesta. Ja ylikävelystä. Sanelupolitiikasta. Menneisyyden toimintatavasta.

Kaiken hössötyksen, maajoukkuetoiminnan kehittämisen, medianäkyvyyden vertailtavuuden ja organisaatiouudistusten jalkoihin on jäänyt olennainen eli sarjatoiminta ja sen kehittäminen. Se on unohdettu täysin. Niin kauan kuin muistan, homma on toiminut samalla tavalla. Joukkue maksaa sarjamaksun sekä jokainen yksittäinen pelaaja lisenssin ja halutessaan vielä ylihintaisen vakuutuksen. Lisäksi se järjestää itse pelipaikan, pelaa 20 ottelua kaudessa (jopa ne arkivierasottelut Karkkilassa), hoitaa toimitsijat, kirjaa kahdeksannumeroiset lisenssinumerot paperiseen pöytäkirjaan vaikka ne olisivat netissä ja lopuksi ilmoittaa tuloksen samana päivänä sekä postittaa pöytäkirjan viimeistään ottelua seuraavana arkipäivänä (tämän rikkomisesta saa tästä kaudesta automaattisen sakon). Ennen vanhaan joukkueet soittivat vielä epätoivoissaan tuomarit otteluihin ja maksoivat käteisellä tietysti ottelupaikalla heti ottelun jälkeen. Jos asiasta jättää kokonaan urheilun olennaisen eli tunteet pois, miettii miten kukaan täysjärkinen ostaisi tätä tuotetta, jossa kuitenkin joutuu tekemään melkein kaiken itse.

Koska pelkkä kritiikki ilman uusia ehdotuksia on yhtä tyhjän kanssa, ehdotan seuraavaa: Lanseerataan alueen harrastesarjoihin kaksi eri sarjatyyppiä: 10 ja 20 ottelun sarjat. Jälkimmäisessä voi vielä olla puolivälissä jako ylä- ja alasarjaan. Liitto (tai periaatteessa mikä tahansa instanssi) kerää yhden ainoan maksun, jolla maksetaan sarjamaksu, tuomarit, pelipaikat ja nippuna lisenssit pelaajilta, joiden määrää ei ole rajoitettu. Jokainen joukkue voi hoitaa otteluun yhden toimitsijan. Ottelut pelattaisiin osallistujista riippuen vaikka viidellä eri pelipaikalla, jotka liitto varaisi. Tuote paranisi selkeästi, joten hinnankorotus ei olisi ongelma. Lisäksi veikkaan, että pelaajamäärä joukkueissa kasvaisi.

Tai sitten voidaan tietysti jatkaa entisellä polulla, tehdä sitä mikä on helpointa sanellen seuroille ja joukkueille, miten nämä asiat aina kullakin kaudella menevät, mutta pakkasella jäätyy neste lopulta housuissa Suosittelen lukemaan Koripallo.comista myös hamahakkimiehen mainion vertailun lisenssimäärien putoamisesta aikuisten sarjoissa joukkueiden vähenemisestä aikuisten sarjoissa. Antaa aihetta miettiä pitäisikö tuotetta ehkä vähitellen muuttaa?

Yhden asian mies

Kun en töitteni takia ehtinyt katsomaan Aleksi Valavuoren ja Kalle Palanderin esiintymistä A-Studio: Streamissä suorana, ehdin sentään vilkaista sen tänään Yle Areenasta. Molemmat puhuivat paljon asiaa, mutta yksi asia minua pisti silmään Valavuoren esiintymisessä: jatkuva rahapelimonopolien purkamishalukkuus. Mitä lajiliittojen pitäisi tehdä toisin? Purkaa Veikkauksen monopoli. Miksi organisaatiot ovat niin tehottomia? Koska Veikkaus.

Veikkauksen monopoliasemasta voi olla monta mieltä ja tukiosuuksista toista, mutta se ei ole syynä lajiliittojen rakenteeseen ja rooliin urheilukentässä. On naurettavaa väittää, että se olisi suomalaisen urheilukentän suurin ongelma. Jos rahaa käytetään väärällä tavalla, niin sitä ei ratkaise se, että sitä tulee eri tuutista kuin aikaisemmin.

Itse ohjelma yritti kyllä paljon hyvää, mutta keskustelulta puuttui selkeä fokus ja lopputulos jäi aika valjuksi. On mahdotonta osua kipupisteisiin, kun tkerralla yritetään haukata niin lajiliitot, seuraorganisaatiot kuin huippu-urheilukin. Millään konkreettisella tavalla rahoitukseen tai sen uudelleenjärjestelyyn ei päästy. Plussaa kuitenkin Valavuorelle mitalien merkityksestä ja urheilun arvostamisesta jalustalle – kuten myös nuorisourheilun arvostamisesta, vaikka johtopäätöksistä olenkin eri mieltä.