Miksi yhdistystoiminta ja urheilu on huono yhdistelmä?

Twitter-keskusteluni Jussi Leppälahden alias Kyninhon (jolla on muuten loistavia kirjoituksia blogissaan, suosittelen) kanssa raapaisi vähän otsikon pintaa. Aihe on ollut toisesta suunnasta tarkastellen jo edellisessä kirjoituksessani ja se on muhinut kallon luiden sisällä jo pitkään.

Otsikko on tietysti tahallinen kärjistys, sillä yhdistystoiminta sopii edelleen talkoopohjaisiin seuroihin kuin se kuuluisa nenä päähän. Niihin, joissa osa valmentajista ja ohjaajista saavat ehkä kertakorvauksen toiminnastaan, mutta ainakin hallinto tehdään kokonaan vapaaehtoisvoimin. Tällaisen yhdistyksen hallitus päättää ja tekee itse, kerää rahaa ja hoitaa kaiken mitä kukaan muu ei halua tehdä. Sattumaa tai ei, nämä seurat eivät todellakaan ole missään päin Suomen maatamme hallitsevana osapuolena omassa lajissaan menestykseltään terävintä kärkeä.

En halua kritisoida talkootyötä. Näinä aikoina on erittäin hienoa, että joillain ihmisillä on vielä halua tehdä pyyteettömästi joidenkin toisten eteen töitä. Mutta jo evidenssi osoittaa, että kilpaurheiluun tämä malli ei todellakaan ole se sopivin. Mainittakoon, etten pidä talkootyönä sitä, että aikuiset ompelevat lasten esiintymisasuja yötä myöten ennen kisoja, koska on pakko. Oikea talkootyö on sitä, että ihmiset ovat vapaaehtoisesti mukana. Yksi monista lasteni urheiluharrastusta ohjaavista valinnoista tulee olemaan se, kuinka paljon minun odotetaan osallistuvan tekemiseen. Voitte arvata, kuinka paljon minua kiinnostaa seistä lokakuun aamupakkasissa käristämässä makkaraa. (Oikea vastaus: kiinnostaa, jos saan valita voinko tulla vai en.)

Takaisin aiheeseen: yhdistysmuoto on aikansa elänyt ammattimaisissa urheiluorganisaatioissa. Se ei enää sovi seuroihin, joissa on palkattuja hallinnon henkilöitä, vaikka poikkeuksia varmastikin on. Perustelen tässä miksi.

 

1. Hallituksessa on vastuita, mutta ei vapauksia

Ammattimaisissa urheiluyhdistyksissä palkatut toimihenkilöt vastaavat hallinnosta ja hyvä näin. He vastaavat olosuhteista, laskutuksesta, valmennuksesta eli koko operatiivisesta toiminnasta. Mitä jää jäljelle? Toiminnan tarkkailu, budjetin suunnittelu ennen vuosikokousta ja strateginen suunnittelu, joista viimeinen ei kiinnosta ketään eikä sitä kukaan juuri osaakaan. Emme voi kieltää, etteikö toimihenkilöillä olisi paras substanssiosaaminen ja siksi on luonnollista että he vastaavat pitkälle operatiivisista toiminnoista, mutta se jättää hallitustyöskentelyyn aika kurjan feeliksen. Riskit jäävät, mutta itse ei saa päättää juuri mistään. Ei kovin seksikäs luottamustoimi.

Erona yritystoimintaan on se, että luottamusjohdolla ei ole mitään motivaattoria osallistua tai onnistua. Ei bonuksia, ei palkkioita, ei mitään. Vain pelko persauksissa, että toimihenkilöt eivät vedä koko hommaa pakkasen puolelle.

 

2. Puheenjohtajaksi pyrkii lopulta joku, jolla on halu muuttaa toimintaa

Edellisestä kohdasta johtuen (ja tietysti siitä että ihmiset ylipäänsä kaihtavat palkkamattomia luottamustoimia) hallituksiin ja johtokuntiin ei ole suurta tunkua, vaan sinne yleensä jopa pitää vähän totuutta muokkaamalla houkutella ihmisiä. Lopulta seuran puheenjohtajaksi aina jossain välissä valikoituu joka, jolla ei ole a) ymmärrystä kyseisen seuran lajista sekä b) ymmärrystä että hänellä ei ole ymmärrystä. Tämä korreloi vahvasti muutoshalukkuuden kanssa, sillä kaikkihan me haluamme jättää jälkemme tavalla tai toisella historiaan. Tämä vaarallinen yhdistelmä voi aiheuttaa yhdistyksessä merkittävää tuhoa, sillä tiedän yhden jos toisenkin urheiluseuran, jossa tällainen puheenjohtaja keskittyy lillukanvarsiin sivuuttaen täysin seuran mission, vision ja strategian. Lopputuloksena on aina enemmän tai vähemmän tehtäviinsä kypsynyt toimihenkilö. Epäpätevä puheenjohtaja ei osaa tunnistaa pätevää työntekijää, ei ymmärrä tämän tuomaa arvoa eikä osaa määrätä tälle olennaisia työtehtäviä.

Jos olette koskaan katsonut Gordon Ramsayn tähdittämää Kurjat kuppilat -sarjaa, niin huomaatte että monesti ongelmaravintolan omistajalla on tapana puuttua täysin epäolennaisiin asioihin ruoan laadun kustannuksella. Syystä tai toisesta nämä ravintolat ovat aina konkurssin partaalla.

 

3. Kaupallisuus tekee jäsenistä asiakkaita

Talkooseurassa jäsenet tuntevat toisensa ja ajavat yhteistä asiaa. Ammattimaisessa urheiluorganisaatiossa, jossa kaupallisuus on korostunut, jäsenet mieltävät itsensä enemmän asiakkaiksi kuin jäseniksi. Rahalle haetaan vastinetta ja jos sitä ei ole tarpeeksi, vaihdetaan myyjää. Tällaisessa organisaatiossa ihmisten kiinnostus rajoittuu omaan joukkueeseen ja/tai omaan kilpailusuoritukseen sekä -menestykseen. Kokemukseni mukaan ei ketään kiinnosta, että seura on saanut 43% lisää jäseniä tilikauden aikana (ei se aina kiinnosta edes luottamushenkilöitä). Tärkeintä on se, että saatu valmennus vastaa omia tarkoitusperiä ja motivaatiota. Tai että B-pojat voittivat tänä vuonna SM-kultaa. Asiakkuus saa aivan eri lähestymistapoja kuin jäsenyys.

Haluan korostaa, että pidän tällaista lähestymistapaa paitsi hyvin luonnollisena niin myös muuten erinomaisena. Jos toiminnasta maksetaan jollain tasolla merkittäviä summia rahaa, siitä pitää myös saada vastine, jonka yritys/yhdistys on luvannut. Yhdistyksillä on muuten hyvin harvoin lupauksia toiminnan laadusta, vaikka ne perustelevat toimintaansa ammattimaisuudella. Jos haluatte saada vihaisia katseita toimihenkilöiltä ja ammattivalmentajilta, ottakaa tämä esiin vuosi- tai hallituksen kokouksessa.

 

4. Meitä ei silti kiinnosta asiakas

Ryttyilevälle jäsenelle näytetään ovea nopeasti, sillä kellään organisaatiossa ei ole palkka- tai muuta kannustinta saada mahdollisimman paljon rahaa sisään seuraan, mikä tarkoittaa että ongelmat kannattaa lakaista ovesta ulos mahdollisimman nopeasti. Kun kellään ei ole taloudellista intressiä, ei synny asiakasketjua. Valmentajalle ja hallitukselle on huomattavasti helpompaa, kun se asioista meuhkaava isä vaihtaa seuraa – ja voi olla, että yrityksessä kävisi aivan samoin, mutta väitän, että saman alan yrityksessä asiaan yritettäisiin oikeasti puuttua. Urheiluseurassa ollaan tyytyväisiä, kun kakkosjengi lopettaa – ei tarvitse noillekaan enää antaa arvokasta kenttäaikaa. Ketään ei kiinnosta se kasa euroja, jonka kyseinen joukkue tuo seuraan, sillä menestys on ainoa kiinnostava asia.

 

5. Mikä ihmeen missio?

Useimmilla (ja kaikilla hyvillä) organisaatioilla on missio eli toiminnan tarkoitus, joka on lopulta se mittari jonka mukaan toimintaa tarkastellaan. Suurimmalla osalla seuroista tämä ei näy millään tavalla ja vaikka näkyisikin, sitä ei pidetä mittarina. Jos tarkoitus on tehdä mahdollisimman hyvin menestyvää urheilua, niin sen mittari on menestys suhteessa käytettyihin euroihin – ei mikään muu. Suurimmalla osalla seuroista missio on jotain tällaista diibadaabaa:

Toimintamme tarkoituksena on juniorijääkiekkoilun ylläpitäminen ja kehittäminen Jyväskylän seudulla luomalla edellytykset harrastaa jääkiekkoa sekä kilpa- että harrasteurheilutasolla.

Suomeksi: “Haluamme juniorisarjoissa menestystä hinnalla millä hyvänsä.”

Menestyksen havittelu ei ole paha asia. Se on todella hyvä asia. Moraalisesti alhaista on se, että seuran vanhempainillassa voidaan sanoa jotain lapsilähtöisestä toiminnasta, kaikkien huomioon ottamisesta sekä omien motivaatio- ja taitotekijöiden huomioimisesta, jos totuus on se että valmennus on juuri sitä mitä se pena tai make siellä valmennusaitiossa päättää tehdä.

En tiedä onko tämä juuri yhdistysmuotoinen ongelma, mutta yhdistyksissä se ainakin on mahdollista. Urheiluseurassa ei koskaan tiedä mitää saa, kun tilaa.

 

6. Vuosikokous voi aina muuttaa kaiken

Vaikka seuralla olisikin pätevät toimihenkilöt, jotka seurassa pyörittävät arkea, ja pätevä puheenjohtaja, voi seuran vuosikokous aina muuttaa koko pakan. Niin kurjaa kuin se onkin, niin tavallinen urheiluseura on aika helppo vallata. Onneksi suurimmalla osalla seuroja ei ole kuin henkistä pääomaa. Ne seurat, joilla on rahaa tai helposti rahaksi muutettavaa pääomaa, tarkastakaa heti sääntönne. Seurassa muodostuu helposti soraääniä ja muutama agitaattori kerää helposti itselleen porukan. Vaikka kaikki edelliset viisi kohtaa olisivatkin seurassa tehty oikein, voi olla että vuosikokouksessa asiat menevät päälaelleen ja kohta no.2 tulla voimaan. Urheiluseuran toimihenkilölle vuosikokous on aina jännityksen paikka. Budjetti voidaan palauttaa pöydälle. Strategia hylätä. Yhdistys on lopulta organisaatio, jota ohjaa jäsenten halu ajaa toimintaa johonkin suuntaan.

 

Ok, rekisteröity yhdistys ei toimi. Mikä tilalle?

En tiedä. Yritysmuoto vastaisi enemmän toiminnan muotoa, mutta kuka haluaa menettää kunnan/kaupungin tuet, joutua olosuhdelistassa yleishyödyllisten yhdistysten taakse ja lyödä lopuksi vielä lisätä 10% arvonlisäveroa päälle? Ok, monet lasten liikuttajat (Hoplop yms.) ovat yrityksiä, mutta niiden business model on kuitenkin huomattavasti toisenlainen kuin urheiluseuran. Ehkä paras ratkaisu olisi yhdistyksen ja yrityksen symbioosi, jossa yrityksen toiminta on ostettu todella pitkällä sopimuksella asianmukaisine sopimussakkoineen.

Tämä asia vaatisi hieman lisää tutkiskelua ja paneutumista, ehkä palaan asiaan jossain vaiheessa.

Ajatuksia urheilujohtamisesta

Vastaan tuli Juho Nenosen Itä-Suomen yliopistolle tekemä Urheilujohtamisen koulutustarveselvitys. Niille, joilta löytyy puoli tuntia aikaa asiaan perehtymiseen, suosittelen ainakin ensimmäisen osion lukemista, sillä siinä on taitavasti analysoitu ja luokiteltu urheilujohtajan taitoja. Ulkomaisen koulutustarjonnan sisällön kommentointiin en löydä sopivaa kulmaa eikä minulla ehkä ole myöskään kompetenssia sen arvioimiseen. Itse selvitys jää melko vaillinaiseksi, sillä se ei tarkemmin erottele vapaaehtois- ja ammattilaisorganisaatioita toisistaan. Haasteltavista tai selvityksestä ei myöskään erotu miten asiat eroavat juniori- tai aikuisurheilussa eikä minkälainen on haastattelijoiden tausta tätä seikkaa vasten.

Referoin lyhyesti analyysin olennaisimmat teesit:

  1. toimihenkilöillä on substanssiosaamista eli käytännön tiedot ja taidot miten toiminnassa mennään urheilulaji edellä, mutta vain vähän muuta osaamista
  2. luottamushenkilöillä on talousosaamista ja verkostoja, mutta myös useasti halu osallistua operatiiviseen toimintaan
  3. vapaaehtoistyön yhdistäminen ammattimaiseen organisaatioon on iso haaste
  4. urheilujohtamiseen ei ole Suomessa tarjolla pätevää koulutusta

Lisäksi mainitaan jokaisen asian yhteydessä, että resursseista on aina pulaa.

 

1. Valmentajien ja toimihenkilöiden vajaa osaaminen

Tyypillisesti valmentajan osaaminen valmennuksen ulkopuolisessa työssä on vähäistä, minkä seurauksena osaaminen keskittyy valmennuksellisten asioiden ympärillä pyöriivin seikkoihin kaiken muun kustannuksella.

On myös ongelmallista, että samat toimijat ovat vastuussa useita tehtävistä: usein seurat palkkaavat työntekijöiksi valmentajia, joilla ei ole aikaa operatiivisen toiminnan johtamiseen, sillä heidän aikansa kuluu valmennukseen ja siihen liittyviin järjestely- ja organisointitehtäviin. Ongelmaksi nousee jälleen myös resurssien puutteellisuus.

Uskon, että ainakaan palkatuilla juniorivalmentajilla ei usein ole kiinnostusta lajin ulkopuolisiin seikkoihin, vaan haluavat sen olevan jonkun muun vastuulla, jotta voivat keskittyä intohimoonsa – valmennukseen. Monesti näitä henkilöitä ei motivoi seuran taloustilanne (jos palkat tulevat ajoissa), toimintaympäristön ja organisaation rakenteet tai muu kilpaurheilun ulkopuolinen asia. Vähäinen kiinnostus ei ainakaan edistä osaamista tai seuran hyvinvointia. Kokonaan toinen kysymys on, auttaisiko tähän koulutus vai pitääkö töihin palkata vain toisenlaiset henkilöt.

Olisin odottanut, että valmennuksen ja sen resurssien arvioinnissa erotellaan ammattilais- ja junioriurheilu toisistaan. Ammattivalmentajan tehtävä nimenomaan on valmentaa, ei miettiä joukkueen tukitehtäviä. Päätoimisen valmennuspäällikön ja toiminnanjohtajan palkkaa maksavat kaikki jäsenet ja siksi on hyvin irvokasta, jos kauden mittakaavassa työtehtävät koostuvat suurimmaksi osaksi yksittäisen joukkueen valmentamisesta. En usko lainkaan, että tämä on resurssikysymys, vaan enemmänkin organisaation ja työnjohdon asia.

 

2. Luottamushenkilöiden kiinnostus operatiiviseen toimintaan

Jos valmentajia kiinnostaa laji, niin sama toistuu kyllä seurojen hallituksissa ja johtokunnissa. Halu osallistua kilpaurheiluun, saavuttaa menestystä ja olla mukana toiminnassa on vahva. Tietysti. Juuri nämä tunteet vetävät puoleensa – kuten selvityksessä sanottiin – amatöörejä (kaksoismerkityksessään erittäinosuva). Näillä ihmisillä olisi kyllä bisnespuolen osaamista, mutta myös tottumus olla vaikuttamassa sekä kova into osallistua, jättää jälkensä ja olla päättämässä asioista, joista eivät valitettavasti tiedä juuri tuon taivaallista. Seurauksena on toimihenkilöiden kypsyminen luottamusmiesten toimintaan. Esimerkkitapaukset muutamasta urheiluseurasta ovat aika hirveitä.

”Jos nyt pitäisi yksi valita ja unohtaa tämä managementin asiat, niin se olisi tasan tarkkaan tämä: hallitustyöskentelyn ne pelisäännöt, puheenjohtajan-toimitusjohtajan, tämä suhde. Sen kun saisi kondikseen, niin me oltaisiin jo hemmetin paljon pitemmällä tässä näin.” Haastateltava nro. 8

Tähän ei ole mitään lisättävää – paitsi yksi asia: miten se tehdään? Onko tämäkin täysin henkilöstä riippuva asia?

 

3. Vapaaehtoisten paikka

”Sitä [vapaaehtoistyötä] ihannoidaan sellaisesta näkökulmasta, että sitä pitää vaalia, jotta säilyy nää keskeiset ihanteet, eikä ymmärretä, että pikemminkin koulutettujen – joka ei oo vaan nämä liikunnanohjaamisen, siis jumppamaikan koulutus, vaan sen urheilun ammattimaisen johtamisen oppi, niin tekee sen myöskin niille jäsenille pidemmällä tähtäimellä tosi paljon edullisemmaks” Haastateltava nro. 11

Luin tämän kohdan monta kertaa enkä vieläkään ole aivan varma mitä siinä tarkoitetaan. Tarkoittaako se (kuten toivon), että kouluttamalla urheilujohtajat vapaaehtoisetkin pääsevät helpommalla, jolloin kynnys mukaantuloon alentuu ja toiminnan kulut pysyvät alhaalla? Vai ihannoidaanko tässä taas ammattilaisorganisaatiota, jossa ainoa muutos on se, että samalle valmentajalle maksetaan nelinkertaista palkkaa täysin samoista töistä kuin aikaisemmin?

Kyllä aikuisten kilpaurheiluun löytyy aina vapaaehtoisia tekijöitä, katsotaan vaikkapa Korisliigajoukkueita. Biisoneilla ei varmasti ole mitään ongelmia löytää henkilöitä ilmaiseksi ottelutapahtumiin. Taustalla on kotiseuturakkautta ja yhteisöllisyyttä. Luultavasti kaikki vapaaehtoiset kävisivät joka tapauksessa kaikissa kotiotteluissa.

Olen lainauksen haastateltavan kanssa ehkä samaa mieltä – jos nyt olen ymmärtänyt oikein. Tarvitsemme seuroja, joissa on yhdistetty taitava mutta pieni palkallinen organisaatio ja talkootyöntekijät. Talkoo ei ole synonyymi puuhastelulle. Keksin nopeasti montakin esimerkkiä siitä, kuinka vapaaehtoisvalmentajat ovat tehneet laadukasta työtä, joista ensimmäinen mieleentuleva on Petteri Koposen juniorivuodet Malmin Super-Koriksessa. Mutta onko työelämä ajanut kokonaan ohi talkootyöstä? Ehkä, mutta minusta tuntuu silti, että seurat ihannoivat palkattua työvoimaa vähän heppoisin perustein.

 

4. Koulutuksen puute

Olen samaa mieltä, että täsmällistä koulutusta meillä ei ole. Itse liikunnan ammattitutkinnon seuratoiminnan puolelta käyneenä voin todeta, että sen suurin anti oli enimmäkseen yhdistyslaki, verotus ja muu tekninen tietämys, mutta siihen ei olisi tarvittu kymmentä lähijaksoa ja viittä etätehtävää. Voin jopa todeta, että seuran menestymisen (enkä tarkoita nyt kilpailussa onnistumista) kannalta kaikki oppini ovat tulleet muualta.

Toisaalta haasteltavistakin käy ilmi, että koulutus ei tee ihmeitä eivätkä asiat ole niin monimutkaisia, etteikö perustason koulutuksella hommia hanskaisi. Tästäkin olen samaa mieltä, sillä urheilujohtaminen ei ole ydinfysiikkaa. Kukaan ei ole kysynyt Aleksi Valavuoren koulutusta – eikä ole syytäkään. Tässäkin asiassa tulos ratkaisee.


5. Yhteenveto

Olisin kaivannut selvitykseen lisää syvyyttä ja erottelua eri organisaatioiden kautta, sillä niiden lähtökohdat, toimintaympäristö, tavoitteet ja rakenteet ovat erilaiset. Nyt samaan soppaan on laitettu aikuiset, nuoret, lapset, vapaaehtoiset ja palkatut. Nenosen työ raapaisee monista kohdista ainoastaan pintaa, jolloin täsmällisen koulutuksen tarve eri tehtäviin jää myös vajaaksi, vaikka suomalaisen urheilutoiminnan erityispiirteet hyvin esiin nousevatkin.

”Jos urheilujohtajat ei tajua, että mistä sä näistä [olet tekemässä] – jos se johtaa ammattiurheilua, ni se on ihan eri asia, kun johtaa massaliikuntaa tai nuorisourheilua” Haastateltava nro. 2

Word. Vaikka meiltä puuttuu koulutusta, tarvitsemme ennen kaikkea oikeat henkilöt oikeaan paikkaan ja fokuksen omaan tekemiseen.

 

Huokaus menneisyydestä

Tapahtunut tähän asti: Koripalloliitto julkisti keväällä siirtyvänsä kaudelle 2013-14 keskitettyyn erotuomarimaksujärjestelmään. Tämä oli ennen kaikkea pääkaupunkiseudun isojen ja keskikokoisten koripalloseurojen harras ja pitkäaikainen toive, jolla paikan päällä suoritettava pakollinen käteismaksu siirtyisi historiaan. Ensimmäisiä protesteja, enimmäkseen talkoopohjaisten seurojen suusta, alkoi kuulua. Seuraavaksi vastahankaan asettuivat erotuomarit, joilta ei prosessin suunnitteluvaiheessa kysytty mitään. Liiton edustajan ja erään erotuomarikerhon järjestämästa tilaisuudesta puuttui vain kiuas – lämpöä kuitenkin oli toista sataa astetta. Vähitellen alkoi tihkua lisää tietoa järjestelmästä. Hallinnolliset kulut maksujärjestelmästä per peli 8,40 euroa. Lisää protestointia ja nurinaa.

Viime viikolla, kun alle kuukausi olisi pitänyt olla käyttöönoton alkuun, jysäytettiin sitten pommi: maksujärjestelmän käyttöönotto siirtyy, todennäköisesti vuodella. Liettualaiset ohjelmoijat eivät ole tehneet järjestelmän eteen riviäkään koodia. Ollaan tilanteessa, jossa kenelläkään ei ole kivaa.

Koripallo.comin keskustelupalstalla on vastikään aloitettu lanka, joka kuvaa aika hyvin tavallisen aikuisten harrastejoukkueen tuntoja. Tuotetta, eli tässä tapauksessa sarjatoimintaa, kehitetään pitkästä aikaa hyvään suuntaan. Miksi se ei sitten kelpaa?

Paikallistasolla ei kymmeniä vuosia lajia harrastaneena ole ollut havaittavissa mitään ongelmia tuomarimaksujen maksussa ottelukohtaisesti, suoraan tuomareille. Maksu on mennyt tuomaritehtävän hoitaneelle, eikä mitään “pientä hallinnollista maksua” ole täytynyt koripalloliitolle maksaa.

Tällaisen joukkueen kannalta tuote ei siis parane lainkaan, mutta hinta nousee. Ei ole mikään ihme, että kansa nousee barrikadeille ja harkitsee siirtymistä omiin kortteliliigoihin. (Lainattu kirjoittaja jättää kyllä taitavasti mainitsematta sen, että todennäköisesti hänenkin joukkueensa maksaa tuomarille puhtaana käteen ja ainoat paperityöt mitä maksusta tehdään ovat maksajan pieneen, siniseen ruutuvihkoon.)

Tunnustan, että olen itse ollut aktiivinen maksujärjestelmän puolestapuhuja (niitäkin on, uskokaa) ja jos mietitään vaikka yhden harrastesarjajoukkueen kasvaneita kustannuksia, niin ne ovat tuomareiden osalta varmaan jotain 80-100 euron luokkaa, riippuen sarjasta. 10 pelaajalle korotusta tulee ehkä vuodessa kymppi, eikä se varmaankaan ole kenellekään joukkueen jäsenelle kamelin selkää katkaiseva osuus. Mutta siitähän ei ollutkaan kyse, vaan tuotteesta: Koripalloliiton sarjatoiminnan tuotteesta. Ja ylikävelystä. Sanelupolitiikasta. Menneisyyden toimintatavasta.

Kaiken hössötyksen, maajoukkuetoiminnan kehittämisen, medianäkyvyyden vertailtavuuden ja organisaatiouudistusten jalkoihin on jäänyt olennainen eli sarjatoiminta ja sen kehittäminen. Se on unohdettu täysin. Niin kauan kuin muistan, homma on toiminut samalla tavalla. Joukkue maksaa sarjamaksun sekä jokainen yksittäinen pelaaja lisenssin ja halutessaan vielä ylihintaisen vakuutuksen. Lisäksi se järjestää itse pelipaikan, pelaa 20 ottelua kaudessa (jopa ne arkivierasottelut Karkkilassa), hoitaa toimitsijat, kirjaa kahdeksannumeroiset lisenssinumerot paperiseen pöytäkirjaan vaikka ne olisivat netissä ja lopuksi ilmoittaa tuloksen samana päivänä sekä postittaa pöytäkirjan viimeistään ottelua seuraavana arkipäivänä (tämän rikkomisesta saa tästä kaudesta automaattisen sakon). Ennen vanhaan joukkueet soittivat vielä epätoivoissaan tuomarit otteluihin ja maksoivat käteisellä tietysti ottelupaikalla heti ottelun jälkeen. Jos asiasta jättää kokonaan urheilun olennaisen eli tunteet pois, miettii miten kukaan täysjärkinen ostaisi tätä tuotetta, jossa kuitenkin joutuu tekemään melkein kaiken itse.

Koska pelkkä kritiikki ilman uusia ehdotuksia on yhtä tyhjän kanssa, ehdotan seuraavaa: Lanseerataan alueen harrastesarjoihin kaksi eri sarjatyyppiä: 10 ja 20 ottelun sarjat. Jälkimmäisessä voi vielä olla puolivälissä jako ylä- ja alasarjaan. Liitto (tai periaatteessa mikä tahansa instanssi) kerää yhden ainoan maksun, jolla maksetaan sarjamaksu, tuomarit, pelipaikat ja nippuna lisenssit pelaajilta, joiden määrää ei ole rajoitettu. Jokainen joukkue voi hoitaa otteluun yhden toimitsijan. Ottelut pelattaisiin osallistujista riippuen vaikka viidellä eri pelipaikalla, jotka liitto varaisi. Tuote paranisi selkeästi, joten hinnankorotus ei olisi ongelma. Lisäksi veikkaan, että pelaajamäärä joukkueissa kasvaisi.

Tai sitten voidaan tietysti jatkaa entisellä polulla, tehdä sitä mikä on helpointa sanellen seuroille ja joukkueille, miten nämä asiat aina kullakin kaudella menevät, mutta pakkasella jäätyy neste lopulta housuissa Suosittelen lukemaan Koripallo.comista myös hamahakkimiehen mainion vertailun lisenssimäärien putoamisesta aikuisten sarjoissa joukkueiden vähenemisestä aikuisten sarjoissa. Antaa aihetta miettiä pitäisikö tuotetta ehkä vähitellen muuttaa?