Urheiluseurat pois iltapäiväkerhoista

Hernenenuille alkuun pieni disclaimer: iltapäiväkerhot ovat lapsien kannalta mahtavaa toimintaa enkä kritisoi kerhojen olemassaoloa.

Otsikko sen joka tapauksessa sanoo suoraan: urheiluseurojen kannattaisi lopettaa iltapäiväkerhot ja niihin rinnastettava toiminta. Ne ovat täysin ulkona yhdistysten ydinosaamisesta, missiosta ja kiinnostuksesta. Kaikki tietävät, että näitä tehdään täysin rahan vuoksi – tarkemmin sanottuna kokopäiväisten työntekijöiden tunteja täyttämään. Ja mikäs siinä, rahallahan yhdistyshän pyörii, mutta kerronpa miksi se ei ole rahan arvoista:

Continue reading

Monipuolisuus – mahdottomuus?

Tytöt olivat aivan innoissaan ja halusivat heti mennä koristreeneihin, mutta siinä seurassa olisi kakkosluokkalaisten pitänyt harrastaa kolme kertaa viikossa.

Näin alkoi puhelu, jonka sain tänään. Eräs äiti halusi tuoda seuramme harjoituksiin lapsensa ja tämän kaksi ystävää. Kun pettymys paikallisen seuran toimintaan oli tullut ilmi, äiti googlaili nopeasti vaihtoehtoja ja oli nyt valmis ajamaan lapsikatrasta toiseen kaupunkiin harrastuksen perässä. Valinta kohdistui meihin, koska meillä on kakkosluokkalaisen mahdollisuus harrastaa koripalloa kerran viikossa, tai oikeastaan: meidän seurassamme on kyseisessä ikäluokassa oma hintaluokka kerran viikossa harrastaville. Ei mitään sen kummempaa. Kaikki mahtuvat samoihin harjoituksiin, mutta osa käy useammin kuin toiset ja maksavat siitä tietysti enemmän.

Käytäntö lanseerattiin viime syksynä ja siitä on yhden kauden verran kokemuksia. Tulokset puhuvat puolestaan:

  • ilmaiselta kokeilujaksolta jatkoi 70-80% maksamaan harrastuksesta (tyypillinen luku ainakin koriksen parissa on seurasta riippumatta 35-40%).
  • ensimmäisen kauden drop-out (joka on aika merkittävä) ei tästä hintaluokasta ollut mitenkään suurempi kuin muista.
  • ryhmäkoot ovat ylittäneet jäsenhankinnan tulosarviot selvästi, mikä on tulevaisuuden kassavirtojen kannalta hyvin olennaista.

Koripallossa jäsenhankinta keskittyy yleensä 1-3 -luokkalaisiin. Sitä voisi perustella myöhäisen erikoistumisen lajilla, motoristen perustaitojen vaativuudella tai ihan millä haluaa, mutta luulen syynä olevan ihan puhtaasti sen, että meillä nyt vain on tällainen kulttuuri. Yleensä lajin pariin siis tulee pelaajia, jotka joko harrastavat jo toista lajia tai ovat lopettaneet sen ja ovat otollisia uudelle. Koris on monelle aluksi kakkoslaji.

Jo kokemusten perusteella, omista uskomuksistani puhumattakaan, yksinkertaisella hinnoittelumallilla voidaan edesauttaa monipuolisuutta. Kun urheilulajeja pystyy oikeasti harjoittelemaan rinnakkain, voidaan vähitellen saavuttaa jotain, mistä kaikki puhuvat mutta jota kukaan ei ole osannut vielä tehdä. Suurin osa urheiluseuroista – kuten esimerkkipuhelun seura – tarjoaa alakoululaiselle vaihtoehdoiksi 0 tai 3 kertaa viikossa. Jos tarve on oikeasti jotain siltä väliltä, jää kaupat monesti syntymättä.

Koripalloliiton kilpailutoimintaan osallistuvan seuran kannalta on todella tärkeää saada kerran viikossa harrastavia mukaan 1-3 -luokkalaisten toimintaan. Sitä kautta saadaan lahjakkaita urheilijanalkuja kyseisen lajin pariin, josta he myöhemmin voivat innostua ja siirtyä mukaan toimintaan. Huonoimmillaankin he harrastavat yhden kauden ja rahoittavat toimintaa, jolla on joka tapauksessa kiinteät kulut valmentajasta ja olosuhteista. Lisäksi lasten liikuttamisessa on pätee vanha hyvä totuus, että hyvä toiminta on parasta markkinointia. Yksilön kannalta kerran viikossa järjestettävä toiminta voi tukea ykköslajia, tarjota elämäntilanteeseen sopivan harrastuksen ja olla helppo ensimmäinen askel lajiin tutustumisessa.

Jos haluamme tukea monipuolisuutta urheilussa, meidän pitäisi muuttaa hinnoittelumalleja ja rakenteita. Esimerkiksi Koripalloliiton strategioissa yhtenä työkaluna maajoukkuepelaajan kehittymiseen on pelaajan monipuolinen urheilutausta (12-vuotiaaksi asti 3-4 harrastusta), mutta kun selvittää vaikkapa jäsenseurojen mahdollisuutta monipuolisuuteen, niin laihaksi jää. Ja koripallo todellakaan ei ole mikään poikkeus tässä suhteessa.

Suurin osa seuroista ei varmaankaan halua edes tukea monipuolisuutta: lajimustasukkaisuus on voimissaan myös koriksen parissa. Osa kokee tällaisen hinnoittelun työlääksi. Syitä on varmasti monia, mutta omat kokemukseni enemmänkin kannustavat jatkamaan ja laajentamaan kuin palaamaan takaisin vanhoihin, kankeisiin malleihin. Kehotan kaikkia seuratoiminnassa työskenteleviä lukijoita rohkeasti miettimään mahdollisuutta kokeilla erilaisia hinnoittelumalleja omassa seurassaan. Omat ideani ovat vapaasti varastettavissa – niin minäkin olen itse tehnyt.

Vinkki: Valo ry.:n Sinettipäivät järjestetään lauantaina 5.10. Helsingin Marina Congress Centerissä ja siellä on mm. Jarkko Finnin johdanto aiheeseen “Lasten urheilun mahdoton monilajisuus”. Odotan tätä seminaaria todella innolla. Mikäli oma seurasi on Sinettiseura, ohjelman takia kannattaa todellakin tulla paikalle. Harmi, että tästä tapahtumasta ei löydä ulkopuolinen mitään informaatiota.

Ajatuksia urheilujohtamisesta

Vastaan tuli Juho Nenosen Itä-Suomen yliopistolle tekemä Urheilujohtamisen koulutustarveselvitys. Niille, joilta löytyy puoli tuntia aikaa asiaan perehtymiseen, suosittelen ainakin ensimmäisen osion lukemista, sillä siinä on taitavasti analysoitu ja luokiteltu urheilujohtajan taitoja. Ulkomaisen koulutustarjonnan sisällön kommentointiin en löydä sopivaa kulmaa eikä minulla ehkä ole myöskään kompetenssia sen arvioimiseen. Itse selvitys jää melko vaillinaiseksi, sillä se ei tarkemmin erottele vapaaehtois- ja ammattilaisorganisaatioita toisistaan. Haasteltavista tai selvityksestä ei myöskään erotu miten asiat eroavat juniori- tai aikuisurheilussa eikä minkälainen on haastattelijoiden tausta tätä seikkaa vasten.

Referoin lyhyesti analyysin olennaisimmat teesit:

  1. toimihenkilöillä on substanssiosaamista eli käytännön tiedot ja taidot miten toiminnassa mennään urheilulaji edellä, mutta vain vähän muuta osaamista
  2. luottamushenkilöillä on talousosaamista ja verkostoja, mutta myös useasti halu osallistua operatiiviseen toimintaan
  3. vapaaehtoistyön yhdistäminen ammattimaiseen organisaatioon on iso haaste
  4. urheilujohtamiseen ei ole Suomessa tarjolla pätevää koulutusta

Lisäksi mainitaan jokaisen asian yhteydessä, että resursseista on aina pulaa.

 

1. Valmentajien ja toimihenkilöiden vajaa osaaminen

Tyypillisesti valmentajan osaaminen valmennuksen ulkopuolisessa työssä on vähäistä, minkä seurauksena osaaminen keskittyy valmennuksellisten asioiden ympärillä pyöriivin seikkoihin kaiken muun kustannuksella.

On myös ongelmallista, että samat toimijat ovat vastuussa useita tehtävistä: usein seurat palkkaavat työntekijöiksi valmentajia, joilla ei ole aikaa operatiivisen toiminnan johtamiseen, sillä heidän aikansa kuluu valmennukseen ja siihen liittyviin järjestely- ja organisointitehtäviin. Ongelmaksi nousee jälleen myös resurssien puutteellisuus.

Uskon, että ainakaan palkatuilla juniorivalmentajilla ei usein ole kiinnostusta lajin ulkopuolisiin seikkoihin, vaan haluavat sen olevan jonkun muun vastuulla, jotta voivat keskittyä intohimoonsa – valmennukseen. Monesti näitä henkilöitä ei motivoi seuran taloustilanne (jos palkat tulevat ajoissa), toimintaympäristön ja organisaation rakenteet tai muu kilpaurheilun ulkopuolinen asia. Vähäinen kiinnostus ei ainakaan edistä osaamista tai seuran hyvinvointia. Kokonaan toinen kysymys on, auttaisiko tähän koulutus vai pitääkö töihin palkata vain toisenlaiset henkilöt.

Olisin odottanut, että valmennuksen ja sen resurssien arvioinnissa erotellaan ammattilais- ja junioriurheilu toisistaan. Ammattivalmentajan tehtävä nimenomaan on valmentaa, ei miettiä joukkueen tukitehtäviä. Päätoimisen valmennuspäällikön ja toiminnanjohtajan palkkaa maksavat kaikki jäsenet ja siksi on hyvin irvokasta, jos kauden mittakaavassa työtehtävät koostuvat suurimmaksi osaksi yksittäisen joukkueen valmentamisesta. En usko lainkaan, että tämä on resurssikysymys, vaan enemmänkin organisaation ja työnjohdon asia.

 

2. Luottamushenkilöiden kiinnostus operatiiviseen toimintaan

Jos valmentajia kiinnostaa laji, niin sama toistuu kyllä seurojen hallituksissa ja johtokunnissa. Halu osallistua kilpaurheiluun, saavuttaa menestystä ja olla mukana toiminnassa on vahva. Tietysti. Juuri nämä tunteet vetävät puoleensa – kuten selvityksessä sanottiin – amatöörejä (kaksoismerkityksessään erittäinosuva). Näillä ihmisillä olisi kyllä bisnespuolen osaamista, mutta myös tottumus olla vaikuttamassa sekä kova into osallistua, jättää jälkensä ja olla päättämässä asioista, joista eivät valitettavasti tiedä juuri tuon taivaallista. Seurauksena on toimihenkilöiden kypsyminen luottamusmiesten toimintaan. Esimerkkitapaukset muutamasta urheiluseurasta ovat aika hirveitä.

”Jos nyt pitäisi yksi valita ja unohtaa tämä managementin asiat, niin se olisi tasan tarkkaan tämä: hallitustyöskentelyn ne pelisäännöt, puheenjohtajan-toimitusjohtajan, tämä suhde. Sen kun saisi kondikseen, niin me oltaisiin jo hemmetin paljon pitemmällä tässä näin.” Haastateltava nro. 8

Tähän ei ole mitään lisättävää – paitsi yksi asia: miten se tehdään? Onko tämäkin täysin henkilöstä riippuva asia?

 

3. Vapaaehtoisten paikka

”Sitä [vapaaehtoistyötä] ihannoidaan sellaisesta näkökulmasta, että sitä pitää vaalia, jotta säilyy nää keskeiset ihanteet, eikä ymmärretä, että pikemminkin koulutettujen – joka ei oo vaan nämä liikunnanohjaamisen, siis jumppamaikan koulutus, vaan sen urheilun ammattimaisen johtamisen oppi, niin tekee sen myöskin niille jäsenille pidemmällä tähtäimellä tosi paljon edullisemmaks” Haastateltava nro. 11

Luin tämän kohdan monta kertaa enkä vieläkään ole aivan varma mitä siinä tarkoitetaan. Tarkoittaako se (kuten toivon), että kouluttamalla urheilujohtajat vapaaehtoisetkin pääsevät helpommalla, jolloin kynnys mukaantuloon alentuu ja toiminnan kulut pysyvät alhaalla? Vai ihannoidaanko tässä taas ammattilaisorganisaatiota, jossa ainoa muutos on se, että samalle valmentajalle maksetaan nelinkertaista palkkaa täysin samoista töistä kuin aikaisemmin?

Kyllä aikuisten kilpaurheiluun löytyy aina vapaaehtoisia tekijöitä, katsotaan vaikkapa Korisliigajoukkueita. Biisoneilla ei varmasti ole mitään ongelmia löytää henkilöitä ilmaiseksi ottelutapahtumiin. Taustalla on kotiseuturakkautta ja yhteisöllisyyttä. Luultavasti kaikki vapaaehtoiset kävisivät joka tapauksessa kaikissa kotiotteluissa.

Olen lainauksen haastateltavan kanssa ehkä samaa mieltä – jos nyt olen ymmärtänyt oikein. Tarvitsemme seuroja, joissa on yhdistetty taitava mutta pieni palkallinen organisaatio ja talkootyöntekijät. Talkoo ei ole synonyymi puuhastelulle. Keksin nopeasti montakin esimerkkiä siitä, kuinka vapaaehtoisvalmentajat ovat tehneet laadukasta työtä, joista ensimmäinen mieleentuleva on Petteri Koposen juniorivuodet Malmin Super-Koriksessa. Mutta onko työelämä ajanut kokonaan ohi talkootyöstä? Ehkä, mutta minusta tuntuu silti, että seurat ihannoivat palkattua työvoimaa vähän heppoisin perustein.

 

4. Koulutuksen puute

Olen samaa mieltä, että täsmällistä koulutusta meillä ei ole. Itse liikunnan ammattitutkinnon seuratoiminnan puolelta käyneenä voin todeta, että sen suurin anti oli enimmäkseen yhdistyslaki, verotus ja muu tekninen tietämys, mutta siihen ei olisi tarvittu kymmentä lähijaksoa ja viittä etätehtävää. Voin jopa todeta, että seuran menestymisen (enkä tarkoita nyt kilpailussa onnistumista) kannalta kaikki oppini ovat tulleet muualta.

Toisaalta haasteltavistakin käy ilmi, että koulutus ei tee ihmeitä eivätkä asiat ole niin monimutkaisia, etteikö perustason koulutuksella hommia hanskaisi. Tästäkin olen samaa mieltä, sillä urheilujohtaminen ei ole ydinfysiikkaa. Kukaan ei ole kysynyt Aleksi Valavuoren koulutusta – eikä ole syytäkään. Tässäkin asiassa tulos ratkaisee.


5. Yhteenveto

Olisin kaivannut selvitykseen lisää syvyyttä ja erottelua eri organisaatioiden kautta, sillä niiden lähtökohdat, toimintaympäristö, tavoitteet ja rakenteet ovat erilaiset. Nyt samaan soppaan on laitettu aikuiset, nuoret, lapset, vapaaehtoiset ja palkatut. Nenosen työ raapaisee monista kohdista ainoastaan pintaa, jolloin täsmällisen koulutuksen tarve eri tehtäviin jää myös vajaaksi, vaikka suomalaisen urheilutoiminnan erityispiirteet hyvin esiin nousevatkin.

”Jos urheilujohtajat ei tajua, että mistä sä näistä [olet tekemässä] – jos se johtaa ammattiurheilua, ni se on ihan eri asia, kun johtaa massaliikuntaa tai nuorisourheilua” Haastateltava nro. 2

Word. Vaikka meiltä puuttuu koulutusta, tarvitsemme ennen kaikkea oikeat henkilöt oikeaan paikkaan ja fokuksen omaan tekemiseen.