Yhden asian mies

Kun en töitteni takia ehtinyt katsomaan Aleksi Valavuoren ja Kalle Palanderin esiintymistä A-Studio: Streamissä suorana, ehdin sentään vilkaista sen tänään Yle Areenasta. Molemmat puhuivat paljon asiaa, mutta yksi asia minua pisti silmään Valavuoren esiintymisessä: jatkuva rahapelimonopolien purkamishalukkuus. Mitä lajiliittojen pitäisi tehdä toisin? Purkaa Veikkauksen monopoli. Miksi organisaatiot ovat niin tehottomia? Koska Veikkaus.

Veikkauksen monopoliasemasta voi olla monta mieltä ja tukiosuuksista toista, mutta se ei ole syynä lajiliittojen rakenteeseen ja rooliin urheilukentässä. On naurettavaa väittää, että se olisi suomalaisen urheilukentän suurin ongelma. Jos rahaa käytetään väärällä tavalla, niin sitä ei ratkaise se, että sitä tulee eri tuutista kuin aikaisemmin.

Itse ohjelma yritti kyllä paljon hyvää, mutta keskustelulta puuttui selkeä fokus ja lopputulos jäi aika valjuksi. On mahdotonta osua kipupisteisiin, kun tkerralla yritetään haukata niin lajiliitot, seuraorganisaatiot kuin huippu-urheilukin. Millään konkreettisella tavalla rahoitukseen tai sen uudelleenjärjestelyyn ei päästy. Plussaa kuitenkin Valavuorelle mitalien merkityksestä ja urheilun arvostamisesta jalustalle – kuten myös nuorisourheilun arvostamisesta, vaikka johtopäätöksistä olenkin eri mieltä.

Nyt sen sanoo urheilijakin

Kalle Palander sanoo suorat sanat Yle Urheilun haastattelussa. Ensimmäinen sivallus menee ns. ammattilaisille:

Mäkihypyssä on totuttu siihen, että asiat ovat hyvin, samoin kuin kaikissa perinteisissä suomalaisissa lajeissa. Kättä taskuun ja maksamaan, ohjeistaa Palander mäkihyppääjiä.

Nämä tiettyjen urheilulajien edustajat tuntuvat olevan melko kärkkäitä vaatimaan rahaa ammatilaisstatuksensa ylläpitämiselle. Harvoin kuulee golfammattilaisen sanovan, että yhteiskunnan pitäisi kohdistaa arvostustaan ja resurssejaan hänen uravalintaansa. Enkä koskaan ole kuullut yhdenkään koripalloilijan tai muun joukkueurheilijan vaativan tätä. Ehkä ammattilaisuus ja sen rahoitus olisi kannattavaa miettiä ennen poistumista amatöörialueelta.

Palander tölvii myös omiaan:

Viime vuonna uransa lopettaneen Palanderin mukaan alppihiihto on tällä hetkellä hyvässä asemassa sponsorien ansiosta. Lajiin kohdistettavat rahat kuluvat kuitenkin liikaa organisaatioiden pyörittämiseen.

- Yhteistyökumppanit laittavat rahaa, jotta toimistoon saadaan lisää työntekijöitä istumaan ja juomaan kahvia.

Hieno homma, että tämän asian sanoo nyt eturivin urheilijakin.

Palander ja Aleksi Valavuori keskustelevat urheilun rahoituksesta ja olosuhteista A-Studio: Streamissä perjantaina 8.3. klo 21. Jos tämä linja jatkuu, suosittelen vahvasti. Viihdyttävää on joka tapauksessa.

 

Valmentaja, hanki erityisosaamista!

Uusimmassa Urheilulehdessä (UL 9/13) oli varsin mainio ja kuvaava tarina Juha Malisesta. Pitkästä kokemuksesta, kovasta osaamisesta ja hyvistä näytöistä huolimatta Malisella ei ole minkäänlaista valmennus- tai muutakaan työtä tällä hetkellä, vaan hän on ihan rehellisesti sanoen työtön. Hän on käynyt neuvotteluja eri suuntaan, mutta kuten jutussakin sanotaan, seurajohtajat kokevat hänet vahvojen mielipiteittensä vuoksi jonkinmoisena riskinä – voisin myös otaksua, että hänen hintalappunsa on selvästi toisia korkeampi. Malisen tarina on itse asiassa hyvin kuvaava, sillä pelkkä valmentaja on hyvin helposti korvattavissa.

Työpaikan saamisen kannalta erottuminen lajiosaamisella on todella vaikeaa. Kaikilla kilpailijoilla kuitenkin on samat koulutukset – sillä lajiliitoilla on yleensä sarjakohtaiset koulutusvaatimukset – eikä kukaan kysy mitään muuta tai keksi edes tarvetta. Tuskin on Juha Maliseltakaan kukaan tosissaan kysynyt mikä koulutus hänellä on. Kaikkia tuntemiani pääsarjojen huippuvalmentajia ohjaa sama tekemisen palo, jolla seurataan kahden mantereen huippusarjoja ja tuunataan omaa osaamista kirurginveitsen terävyyteen. Kaikki ovat vahvasti motivoituneita ja lajille eläviä, mikä tekee heistä työnantajan silmin kovin samanlaisia. Sama toistuu pienemmissä mittasuhteissa junioriseuroissakin.

Miksi pitäisi erottua? Jotta työpaikka pysyisi jatkossakin, kun liigajoukkue rämpii peleissä. Valmentajaa, jolla on suuresti arvoa muussa organisaatiossa, ei kenkäistä ainakaan seurasta kovin helposti. Ja toinen ilmiselvä vastaus: jotta palkkakuitissa olisi isompi luku. Positiivinen esimerkki erottumisesta on Kauhajoen Karhun Ari Tammivaara, joka ei halua ”vain valmentaa”, vaan tulee seuraan kehittämään organisaatiota, luomaan olosuhteita ja parantamaan valmennusta. Tammivaaran lisäarvo seuralle on huomattava, sillä hän pystyy tarjoamaan jotain, mitä muut eivät osaa tai halua tehdä ja pitkäaikainen kehittäminen on fiksun seurajohdon mielestä tavoiteltavampaa kuin lyhyt rahallinen satsaus ja Korisliiga-pronssi ennen konkurssia. Luulenpa, että Tammivaara pysyy leivän syrjässä jatkossakin.

Miten sitten voi erottua? Tarjoamalla jotain lisäarvoa seuralle, jota muut valmentajat eivät tarjoa. Ratkaisemalla jokin ongelma. Kehittää organisaatiota. Lisätä jäsenmäärää. Auttaa medianäkyvyydessä. Keinoja on yhtä monta kuin on seurojen tavoitteita ja missioita, ja kaikki riippuu tietysti omasta osaamisesta. Kun pystyy tarjoamaan valmennuksen ohella seuran tavoitteita saavuttavaa työtä, on työmarkkinoilla aika vahvoilla.

Miksi valmentajat eivät näin kuitenkaan halua tehdä? Se on jo jatko-osan materiaalia, eli palaamme asiaan myöhemmin.